Saari avaruudessa

Huhtikuu oli ja meni. Outoa, ottaen huomioon sen, kuinka pysähtyneeltä aika on jo parin kuukauden ajan tuntunut.

Se oli hyvä kuu kyllä. Värisyttävä. Kauan, kauan odottamamme Nightwishin konsertti toteutui lopultakin ja matkamme oli sanalla sanoen täydellinen. Ajoimme torstai-iltana aurinkoisessa keväässä Liminkaan, mistä meillä oli hotellihuone varattuna, saavuimme sinne aika myöhään ja katselimme auringonlaskun päätteeksi hämärtyvää Limingan keskustaa hotellihuoneemme valtavista ikkunoista. Sieltä matka jatkui aamulla anivarhain, ja Tampereella hämmästyimme Nokia Areenan koosta – se on järjettömän näyttävä.

Veimme tavaramme areenassa olevaan hotellihuoneeseemme, se oli erinomaisen hieno huone. Mutta ei siellä sen vuoksi oltu. Siistiydyimme nopeasti ja lähdimme saman tien jonottamaan, lopulta jonotimmekin monta tuntia. Kun lämppäristä oli selvitty – ja se todella oli selviämistä – olimme olleet jaloillamme jo kuusi tai seitsemän tuntia Nightwishin aloittaessa. Olimme olleet ensimmäisinä jonossa, ja juosten pääsimme myös eturiviin, etuaitaa vasten.

Nautin keikasta alusta loppuun niin täysillä, että se kaikki on jälkikäteen tuntunut aivan unelta. Se tuntui unelta jo siinä hetkessäkin. Tuntui aivan järjettömältä, että ihmiset, joiden musiikilla olen elänyt niin monta vuotta, joiden musiikki on kuljettanut minua pitkin Linnunrataa, aikojen alkua sekä omaa sisintäni ja joiden kappaleet ovat saaneet minussa aikaan vuoristojen kokoisia tunteita ja satoja, satoja pökerryttäviä dopamiinikännejä, olivat nyt yhtäkkiä siinä parin metrin päässä. Ja heillä näytti olevan niin hauskaa, he olivat iloisia, vilkuttivat, ottivat katsekontaktia ja näyttivät nauttivan niin aidosti – siihen aikoinaan heidän ensimmäisellä keikallani rakastuin, ja siihen rakastuin nyt uudelleen, nyt se oli vielä paljon rakkaampaa minulle.

Yöllä keikan jälkeen kävimme mäkkärissä siskoni ja hänen ystävänsä kanssa, ja nukkumaan pääsimme yhdeltä. Aamulla piehtaroimme hotellin ihanassa aamiaispöydässä ja huomasimme hissiä odottaessa vielä Nightwishin vanhan rumpalin hotellin aulassa. Se oli kivaa, vaikka toki olimme vain kuin emme olisikaan.

Keskityin musiikkiin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen niin, etten ottanut yhtään kuvaa. Oikeastaan ainoa järkevä kuva koko reissusta on hotellihuoneemme ikkunasta.

Seuraavana päivänä ajoimme yhtä mittaa kotiin. En muista siitä juuri mitään, sää oli hyvä ja keikassa riitti paljon pureskeltavaa ja mietiskeltävää niin meille yhdessä kuin molemmilla oman päänsä sisällä. Seuraava Nightwishin-keikkamme on Turussa loppukesällä, ja keikkahuumassamme varasimme myös syksylle liput risteilylle, jossa esiintyvät Beast in Black ja Amorphis.

Kotona vanhempani olivat kissanhoitajina ja talonvahteina, ja heidän lähtiessään takaisin etelään lähti heidän mukanaan myös täyteen ahdettu kuomukärryllinen tavaraa. Muun muassa sänkymme ja keittiön pöytä tuoleineen, nyt nukumme patjoilla ja kaivoimme ulkorakennuksesta pienen sekundapöytäryhmän käyttöön. Toinen satsi tavaraa lähtee kesäkuun alussa, ja viimeinen sitten heinäkuussa – toivottavasti se sitten jo riittäisi. Jotakin olemme myyneet torissa, ja totta puhuen taas on kertynyt monenlaista romua pois heitettäväksikin. Tai siis kierrätyskeskukseen vietäväksi.

Ensimmäinen ostajaehdokaskin kävi jo katsomassa. Rauhoittaa mieltä tietää, että meille on Salossa jo kämppä valmiina odottamassa. Ei vakituinen, mutta tilanteeseen täydellinen. Ei sitten tule koditonta oloa.

Tässä joitakin sekalaisia kuvia viime viikoilta. En ole käynyt retkillä enkä oikein missään muuallakaan Tampereen lisäksi. Kaupassa olen käynyt muutaman kerran, ja lenkillä joka päivä. Kevään ensimmäistä kakkua kun alkoi tehdä mieli, mies toi kaupasta ainekset ja kakusta tuli täydellinen, vielä kun saimme syödä sen yhdessä ystäväpariskunnan kanssa.

Kaksi kertaa olen tarttunut piirustusvihkoon sodan alkamisen jälkeen. Kameraan en ole tarttunut vielä kertaakaan, ja myös blogi on ollut tauolla, mieli on ollut tauolla ja inspiraatio horroksessa, vain jonkinlainen pysähtyneisyys on leijunut kaiken yllä.

Mutta jospa huomenna, kun olemme ystävän kanssa menossa Pallakselle, tulisin jälleen kaveriksi kamerani kanssa ja mielen solmut alkaisivat siltäkin osin aueta.

Ensi viikolla on käynti työreissulla etelässä, ja sitä seuraavalla viikolla toivoisin että saataisiin aikaiseksi lähteä Karigasniemelle. Tuntuu, että saisin sillä jonkinlaisen ympyrän suljettua, koska sieltähän minun elämäni Lapissa alkoi ja siellä me tapasimme ja aloitimme yhteisen elämän. Tuntuisi hyvältä päästä käymään siellä muistelemassa noita alkuaikoja ennen kuin tieni palaa etelään.