Saari avaruudessa

Kauan odotettu talviloma koitti viime viikolla. Tarvitsinkin sitä nyt todella.

Ennen matkaa etelään kävimme miehen kanssa Pallastunturilla. Hän kokeili ensimmäistä kertaa lumikenkäilyä, ja teimme kivan pienen kierroksen Palkaskeron rinteessä. Sää oli upea ja jopa tuuleton, nautimme sinivalkoisesta maailmasta, hankikannosta ja yhteisestä retkestä.

Palkaskerosta on tullut minulle viimeisen vuosikymmenen aikana tärkeä paikka. Isin kanssa nousimme sinne ruskaretkellämme 2014; ystäväni Riikan kanssa tapasimme ensimmäistä kertaa juuri Palkaskeron retkellä; vanhimman ystäväni Essinkin kanssa olen kiivennyt Palkaskeron huipulle; nyt maaliskuisena viikonloppuna sain tehdä siellä hienon retken mieheni kanssa kahdestaan.

Vuokrasimme miehelleni lumikengät ystävältäni, jolla on oma retkeily-yritys ja sen osana varustevuokraamo. Oli mukava nähdä häntäkin pitkästä aikaa, hän oli saanut kaksi lastakin sitten edellisen tapaamiskertamme. Pidän siitä että vaikka täällä pohjolan perukoilla tapaamiset ovat harvassa, juttu jatkuu muitta mutkitta siitä, mihin se viimeksi jäi. Ollaan olemassa ja ystäviä, vaikka harvoin pidetään yhteyttä tai nähdään. Sopii minun luonteelleeni ainakin täydellisesti, ja onneksi olen onnistunut saamaan elämääni samanhenkisiä ihmisiä.

Maanantaina lensimme etelään. Viikko oli ihana. Pihalla tuoksui tuore puu ja sahanpuru, kun isän klapisavotta oli kesken. Mustarastas lauloi, ja kaikkialla oli kamalan liukasta.

Kävimme Mathildedalin ruukilla kävelemässä ja kahvilassa. Siellä oli hiljaista, vain vesi kohisi ja siinä oleva myllynratas louskutti pyörimistään, ja kahvilan aukiolo oli iloinen yllätys. Tarjolla oli myös todella hyviä suklaamousseleivoksia.

Keskiviikkona vein mieheni viettämään Turku-päivää.

Matkasimme Turkuun junalla – se tuntui jo tosi jännittävältä – ja kävelimme Port Arthurin poikki ylös Kakolalle, laskeuduimme funikulaarin vierustaa Förille, ja sillä ylitimme Aurajoen. Nautin Turun tunnelmasta ja kevään auringosta, tutun turvallisesta Aurajoesta, lokkien kirkunasta, vanhoista rakennuksista ja jopa ihmisistä.

Kävelimme jokirantaa pitkin Tuomiokirkolle, jonka vieressä olevassa kiinalaisessa söimme lounasta. Paikka oli ahdas ja pullollaan ihmisiä, ja minä kasvissyöjänä jäin nälkäiseksi – ei olisi pitänyt olettaa, että kiinalaisesta buffetista löytyy kasvisvaihtoehtoja valinnanvaraksi saakka.

Tuomiokirkolle saavuimme sen takaa. Niskat olivat taittua kun ihmettelimme sen kokoa ja totesimme sen olevan yhtä hieno kuin Notre Dame ainakin, olo oli aivan kuin olisin ollut ulkomailla. Vuodet Lapissa ovat tehneet minulle todella hyvää, nyt näen kauneutta ja ihmettä kaikkialla sielläkin, missä ennen en nähnyt yhtikäs mitään vaikka jatkuvasti kuljin ohi. Kävimme kirkossa sisällä ihmettelemässä sen suuruutta, ja kuljimme katsomaan joulurauhan julistuspaikan. Mies sanoi, että ei häntä haittaisi vaikka kävisimme vielä Turun linnassa, itse asiassa hänen teki suorastaan mieli sinne. Niinpä ylitimme Aurajoen ja kuljimme torin lähelle, josta otimme bussin Turun linnaan. Ostimme liput ystävälliseltä rouvalta linnan tiskillä ja kuljimme kaksi pitkää kierrosta, välillä sisäpihan kahvilassa kokista juoden ja taukoa pitäen. Sitten kävelimme vielä jokirantaan katsomaan Suomen Joutsenta ja tykkivene Karjalaa, minkä jälkeen bussi vei meidät takaisin keskustaan. Kävelimme akvaarioliikkeen kautta (!) linja-autoaseman Hesburgerille. Söimme burgereita aurinkoisessa kevätillassa linja-autoa odotellen, sen kanssa sitten palasimme Saloon. Taivaalla oli silloin jo kaunis purppura ja sen keskellä vitivalkoinen suuri kuu, juttelimme monenlaista ja nautimme ajatuksesta, että pitkän hienon päivän jälkeen pääsisimme lepäämään.

Ilma oli aivan täydellinen ja niin oli koko päivämme. En ole koskaan ennen ollut Turussa turistina, joten jollakin lailla elämys oli uusi meille molemmille.

Keskiviikko meni aamusta iltaan Turussa, mutta viikon muut päivät olivat hitaampia. Ajelimme mieheni kanssa Salon maaseudulla katselemassa tulevia kotikulmia ja fiilistelemässä eri kylien tunnelmia. Isän ja äidin kanssa kävimme Kultaisessa tuoksussa ja vähän muuallakin, muun muassa äidin kotopaikassa ja tädin luona kylässä. Kultaisen tuoksun leipomo sijaitsi kotikylälläni koulun lähellä silloin, kun olin vielä lapsi. Siellä tuli usein poikettua, ja olinkin paksu lapsi. Kultaisesta tuoksusta minulle tulevat aina ja iänkaikkisesti mieleen eriväriset marengit sekä ihanat pomadamunkit – siis ei piispanmunkit, ei berliininmunkit, vaan pomadamunkit. Olen miettinyt, tunnistavatko maailman tuuliin Kultaisen tuoksun vaikutuspiiristä lähteneet ihmiset toisensa ikuisesti siitä, että me tiedämme, että pomadamunkki on pomadamunkki, vaikka muut maailman ihmiset kiistelevät siitä, ovatko ne piispan- vai berliininmunkkeja. Antaa heidän kiistellä, me tiedämme totuuden.

Essin ja hänen puolisonsa kanssa ajoimme lauantaina Kirjakkalaan ja kuljimme siellä Onnelannummen reitin Teijon kansallispuistossa tosi hienossa aurinkoisessa ilmassa. Miehen kanssa päätimme, että voisimme joskus käydä siellä myös pyöräilemässä – Teijon kansallispuistossa saa ainakin nykyisin pyöräillä kaikilla valmiilla reiteillä. Retken jälkeen menimme vielä Essin ja Rikun luo Halikkoon kahville, ja pääsin samalla näkemään Essin upean nanoakvaarion. Juuri sellaista olen itsellenikin haaveillut, jos minulla jonain päivänä on sellainen koti, jossa olisi akvaariolle täydellisesti sopiva hämyinen nurkka jossain hyvällä paikalla. Aivan pienikin riittäisi, kunhan se olisi soma.

Viikko etelässä rakkaiden paikkojen ja ihmisten ympäröimänä puhalsi mieleni ensimmäistä kertaa eloon sitten sodan alkamisen. Hetkeksi aikaa huolet unohtuivat, ja vaikka tiedän kyllä, ettei maailmansodan uhka ole väistynyt, niin oloni oli jonkin aikaa selvästi toiveikkaampi ja luottavaisempi. Tämä Lapin-koti tekee minusta tässä maailmanajassa huolestuneen ja ahdistuneen. Rauhan tilalle on tullut odottava pelko, ja hiljaisuudesta, joka niin pitkään tuntui hyvältä ja josta suorastaan elin, on tullut painostavaa. Joudun pakottamaan itseni melkeinpä kaikkeen mitä teen – nekin asiat, joista ennen nautin, kuten nyt vaikka tämä blogin kirjoittaminen, tuntuvat tässä vaiheessa pakkopullalta. En ole kuvannut enkä piirtänyt mitään. Haluan kuitenkin kirjoittaa, jottei tästä ajasta jää aukkoa blogin muistovirtaan.

Viime päivinä olemme mieheni kanssa keskustelleet muutosta sen kaikista eri näkökulmista, mitä vain vähänkin olemme keksineet tulla ajatelleiksi. Olemme kartoittaneet asumisjärjestelyitä, työ- ja koulutusmahdollisuuksia, säästöjä, miehen tyttären liikkumismahdollisuuksia, nykyisen kotimme myyntiin liittyviä seikkoja sekä ennen kaikkea yhteisiä ajatuksiamme, tuntemuksiamme, odotuksiamme ja myös joitakin mieltä mahdollisesti askarruttavia asioita. En voi sanoin kuvailla kuinka onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että mieheni vaikuttaa olevan hyvin innostunut muuttoideasta eikä hän ole hetkeäkään antanut minun ymmärtää, että hän olisi tekemässä jonkin sortin uhrausta muuttaessaan kanssani etelään. Toisin kuin minä, hän on jo noutanut muuttolaatikoita ja alkanut käydä tavaroitaan läpi. Hän myös ottaa asioista selvää sellaista tahtia, että välillä hän tuntuu jo tuntevan Salon asioita paremmin kuin minä. Aika ajoin tuntuu, että hän odottaa muuttoa jopa minua enemmän.

Hän kaipaa elämäänsä uusia tuulia ja minä kaipaan kotiin – muutto etelään tuo paljon hyvää meille molemmille. Salossa olemme rakkaan tukiverkon, pitkän kesän, kauniin luonnon ja monien hienojen työ- ja koulutusmahdollisuuksien ympäröimiä.

Vaikka muutto jännittää, se ei rahtustakaan pelota. Tuntuu, että elämämme pysyy elossa, liikkeessä ja raikkaana, ja siitä saa todella paljon voimaa.

Olemme päättäneet muuttaa sittenkin jo tänä kesänä. Niin moni palanen on kohdallaan, että se siirto kannattaa tehdä nyt. Isoäidin asunto odottaisi meitä jo vaikka saman tien – siihen meidän on hyvä rauhassa laskeutua ja alkaa siitä käsin rakentaa uutta onnellista elämänvaihetta.