Kohta kaksi viikkoa tulee sodan alkamisesta. Pahin alkushokki on ehkä mennyt, mutta silti pitää koko ajan piestä ja pusertaa aivojaan, ettei pelottelisi itseään ajatuksilla pahimmista mahdollisista lopputulemista. Välillä se onnistuu paremmin, välillä huonommin.
Sain lääkäriltä määräyksen katsoa vain yhdet televisiouutiset päivässä ja kiellon, ettei uutisia tule muutoin seurata. Mieli haluaisi pakonomaisesti vahdata uutisvirtaa saadakseen sieltä edes jotakin hyvää, mihin tarttua. Toivonpilkahduksia, valoa tunnelin päähän, uutisia, jotka varovasti lupailisivat sittenkin parasta mahdollista loppua tälle kaikelle. Mutta tosi on, että uutisia lukemalla kasvaa tällä hetkellä kyllä ennemmin pelko kuin toivo. Joudun pidättelemään itseäni doomskrollauksesta aivan tosissani aamusta iltaan, kuin riippuvainen. Lääkäri käski määritellä itselleni päivittäisen huolitunnin, jonka aikana saa miettiä ja murehtia, mutta ei muina aikoina. Tiedän kyllä että se on toimiva tapa, se on toiminut minulla ennenkin. Täytyy koittaa ottaa se taas käyttöön.
Psykologi puhui hengitysharjoituksista, mutta minusta koko ajatus tuntuu täysin turhalta. Mitä se lohduttaa hengittää oikein, jos pelkona on maailmanloppu? Mitä hyödyttää hengittää oikein, kun silmät katsovat aurinkoa ja kuvittelevat sen pimentyvän kohta sienipilvien taakse?
Varmaan hengitysharjoitukset auttaisivat, jos asenteeni niitä kohtaan olisi toinen. Tai jos koittaisin hoitaa niillä vaikka työstressiä tai jotain muuta sellaista, joka tässä maailmantilanteessa tuntuu nyt jo aivan mitättömältä huolelta.
Enpä tiedä.
Moni asia tuntuu kamalan turhalta. Ei huvita piirtää, ei valokuvata, ei oikeastaan retkeilläkään. Ruokaa teen ja kotia siivoan jonkinlaisella automaattiohjauksella. Mutta lenkillä käyn joka ilta ja kuuntelen äänikirjaa. Se on rutiini josta minun on pakko pitää kiinni.
Onneksi mies on lomalla ja tsemppaa minua, niin ei tarvitse olla yksin. Menemme lauantaina yhdessä lumikenkäilemään. Hän kokeilee sitä lajia ensimmäistä kertaa. Iltaisin katsomme ruotsalaisia poliisisarjoja ja suunnittelemme tulevaisuutta. Se tuntuu hyvältä. Kun suunnittelee tulevaisuutta, niin saa hetkeksi aivoihinsa sen ajatuksen, että tulevaisuus ylipäänsä on olemassa. Ostimme liput Kuopio Rockiin kesälle, ja ensi viikoksi olen varannut ajan hierojalle ja parturiin. Ajattelin käydä myös vanhoja työkavereita moikkaamassa Salkkarin toimituksessa, ja mies puolestaan suunnittelee uusia työkuvioita. Liityin myös Salon Marttayhdistykseen jo valmiiksi, vaikka muuttoajankohta onkin vielä auki.
Siinä on jo monta konkreettista suunnitelmaa.
Tällä hetkellä – ainakin ennen seuraavia katastrofaalisia uutisia – toiveikkuutta on korvieni välissä edes hieman enemmän kuin vielä viikko sitten.
Olen onneksi saanut nyt tälle viikolle työtehtäviä, joita koulutettu apinakin pystyisi tekemään. Robottimainen näperrys, joka ei vaadi ajattelua, on se mihin pystyn juuri nyt. Mutta tietokone tuntuu myrkylliseltä ja huomaan kaipaavani pois netin ääreltä kokonaan.
Onneksi pääsemme ensi viikolla etelään lomalle.
Saari avaruudessa 