Mieheni tyttärellä on tapana piirtää kun on meillä, ja minä olen yleensä piirrellyt hänen seuranaan sitten niitä näitä, mitä milloinkin on päähän pälkähtänyt. Tammikuussa Yle Areenasta löytämäni Dinocast-podcast sai minut innostumaan uudelleen dinosauruksista, joten nyt olen piirrellyt niitä jo viikottain.
Lapsena olin kova dinofani, ja minulla on tallella pari kirjaakin jotka silloin sain – ne löytyivät Perttelin kirjaston poistohyllystä, kun olivat niin huonokuntoisia. Muistan hikoilleeni niitä lukiessa, kun en osannut vielä kovin hyvin lukea ja teksti oli pientä ja sitä oli paljon. Olen onnellinen, että minulla on nuo kirjat yhä.
Ostin vasiten oikein luonnosvihon, jotta piirrokset pysyvät hyvin järjestyksessä. Siitä on myös kiva seurata omaa kehittymistä. En ole piirtänyt dinosauruksia juurikaan ainakaan yli vuosikymmeneen, joten nyt kun niitä rustaa taas viikottain, niin kyllähän siinä väkisinkin kehittyy.
Tykkään hurjasti siitä flow-tilasta jonka piirtäessä saan. Ajantaju katoaa, ja pienten yksityiskohtien tuhertamisessa on jotain todella tyydyttävää. Varsinkin jos piirros onnistuu – ja sen yleensä näkee jo heti luonnosvaiheessa – on se ihan älyttömän kiva tunne. Se, miten työn alla olevan dinon häntä ja raajat asettuvat sekä tietysti se, kuinka sen kita ja silmät onnistuvat, on upeaa katseltavaa itsellenikin! Yllä oleva alioramus on tähänastinen suosikkini, samoin ylempänä oleva spinosaurus.
Tykkään piirtää ennen kaikkea teropodeja, eli lihansyöjädinosauruksia. On jotain niin tyydyttävää saada piirtää niitä upeita pitkiä hammasrivejä, jänteikkäitä häntiä ja jalkoja sekä suuria, kaarevia kynsiä.
Minulla on joskus nuorena Suomalaisesta löytämäni dinokirja, jossa on William Stoutin kuvitus. Siitä otan mallia, kun piirrän. Kuviot ja hienosäädöt vedän päästäni, mutta suurpiirteisesti hahmottelen kaikki piirtämäni dinot mallista. Nyt, kun homman makuun on hieman jo päässyt, olen alkanut vilkuilla myös netistä kuvituksia samoista lajeista. Stoutin kirja on sen verran vanha, että käsitykset monien dinojen ulkonäöstä ovat hioutuneet sitten sen julkaisun. Esimerkiksi spinosauruksesta on vuonna 2014 kuulemma käynyt ilmi tietoja, joiden mukaan se olisi viettänyt runsaasti aikaa vedessä. Moni muu dino sen sijaan tuntuu saaneen kuvituksissa höyhenpeitteen sen jälkeen, kun oma lapsuuden dinointoni aikoinaan laantui.
On tuntunut mielenkiintoiselta saada sukeltaa tähän minulle aiemmin niin rakkaaseen ja tärkeään maailmaan uudelleen näin aikuisiällä.
Tokikaan nämä piirrokseni eivät mitään tieteellistä analyysiä varmaankaan kestä, mutta en anna sen haitata, koska piirrän omaksi ilokseni ja todella rakastan näiden tekemistä. Erityisen kivalta tuntuu, että jatkuvasti tarvitsen mallikuvaa vähemmän ja vähemmän. Nyt pystyn jo yhdistelemäänkin piirroksen vaikka parista eri mallikuvasta – jos haluan dinosauruksen jalat vaikkapa eri asentoon kuin mitä ne yhdessä mallissa ovat, niin voin lainata saman lajin jalat toisesta mallista.
Tällä viikolla voisi piirtovuorossa olla jokin iso teropodi. Olisiko se vaikkapa tyrannosaurus? Tai giganotosaurus?
Dinosaurusten ajatteleminen, piirtäminen ja niistä tuntemani lapsenomainen innostus ovat saaneet minut peilailemaan itseäni myös siihen Jonna 6-veehen, joka aikoinaan rakastui dinosauruksiin.
Tuntuu, että olen nyt lähes 34-vuotiaana ehkäpä kaikkein lähimpänä sitä minääni, joka olin lapsena. Eli sitä aitoa, kuoretonta, kulissitonta ja mitään esittämätöntä minääni. Ei tietenkään vain dinojen takia, mutta dinot nyt vain saivat minut ajattelemaan tätä koko asiaa. Tuntuu, että osaan ja uskallan jälleen olla oma itseni, tunnen itseni melko hyvin ja tiedän kuka olen ilman, että katson itseäni ja maailmaani jonkin aivan karmealla tavalla vääristyneen, paksun ja värillisen lasin läpi huolestuneena ja pelokkaana siitä, olenko jotenkin vääränlainen. Huomaan pitäväni itsestäni ilman ponnisteluja – se on tunne, jonka aikoinaan kadotin ja jonka takaisin saaminen on vaatinut pari vuosikymmentä. Teen iloisena ja ylpeänä asioita joista nautin (piirrän esimerkiksi dinosauruksia) tyytyväisen häpeilemättä tai anteeksipyytelemättä. En ole täydellinen, mutta tykkään siitä kuka olen ja miten elän!
En tiedä milloin tämä kaikki on tarkalleen tapahtunut, kai olen kasvanut sitä kohti vuosien mittaan, ja varmasti se kasvu jatkuu edelleen. Joka tapauksessa luulen sen johtuvan siitä, että olen elämässäni nykyään joka taholla niin ihanien ystävien sopivissa määrin ympäröimä. Heillä on ilman muuta oltava aivan valtava rooli tässä kaikessa.
Olen äärimmäisen kiitollinen heistä jokaiselle muun muassa siitä, ettei heistä kukaan ole koskaan puolella sanallakaan antanut minun ymmärtää, että olisin jotenkin huono tai vääränlainen. Päin vastoin, heistä jokainen on halunnut pysyä juuri tällaisen Jonnan elämässä, ja meillä on aina aidosti mukavaa, rentoa ja luontevaa yhdessä. Vaikka näemme toisiamme harvakseltaan (ja yksitellen, tietenkin, kuten kunnon introvertit!!) niin keskustelu jatkuu aina aidolla ja mutkattomalla tasolla siitä mihin se viimeksi jäi, ja se voi silmänräpäyksessä sukeltaa tosi syviinkin aiheisiin ilman minkäänlaisia naamioita, suojakuoria tai häpeää. Saa olla se kuka on ja sellainen kuin on, ilman mitään pelkoa tuomituksi tulemisesta.
Koen, että olen löytänyt omieni joukkoon. Sitä arvostan niin paljon, etten löydä sille tunteelle edes sanoja. Ja juuri se varmasti on vuosien mittaan hiljalleen vapauttanut minut kuorieni, kulissieni, häpeäni, pelkojeni ja itseni pienentämisen kahleista, ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen hyvä sellaisena kuin olen.
Onneksi muutin aikoinaan pohjoiseen ja hieman myöhemmin otin vastaan työn Retkipaikalta – juuri näiden siirtojen mukana elämääni on tullut uskomaton määrä rauhaa ja onnea muun muassa monien yllä kuvailemieni ihmisten muodossa. Eikä pelkästään ystävien, vaan myös puolison ❤
Ajatella, että näin paljon ajatuksia voi syntyä dinosauruksista!
Tärkeimmät dinolelut ovat minulla muuten yhä tallella. Yksi niistä (allosaurus) istuu rönsyilevän huonekasvin mullassa ja leikin, että se on viidakossa.
Saari avaruudessa 