Kaamoksen kynnyksellä

Kuulumisia kirjoittaessa sitä tulee huomanneeksi kuinka suuressa roolissa luonto ja sää elämässä ovat. Kulloisenkin vuodenajan erityispiirteet, taivaan liikkeet ja keli ovat läsnä melkein kaikessa tekemisessä ja jopa ajatuksissa, jopa näin etätyöläisen elämässä, jossa sentään työtunnit kuluvat tiiviisti kannettavan äärellä. Itselläni ei ole tapana edes istua läppäri sylissä ulkona tai muualla, vain kotona keittiön pöydän ääressä.

Silti, kun alan mielessäni kerrata kulunutta viikkoa, löydän itseni kerta toisensa jälkeen miettimästä sitä, miten vuodenaika on elänyt ja millainen keli on ollut. Yleensä se on kuulumisistani keskeisimpiä, mikä toki kertoo siitäkin, että elämä on hyvin vakaata. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Tällä viikolla ollaan saatu hieman aurinkoa, jonkin verran tähtitaivasta, kirkkaita kuutamoiltoja, sinivalkoisia keskipäiviä, kylmästä rahisevia ja kovettuneita hankia, peilijäistä tienpintaa, välillä plussaa, harmaata ja märkääkin, sitten taas nipistävää pakkasta, pastellinsävyistä taivasta ja horisontin yllä juuri ja juuri viistävän auringon aina vain oranssimmaksi kääntyvää kirkkautta.

Metsot, teeret, riekot, kuukkelit, närhet, tiaiset, urpiaiset, punatulkut, oravat ja tikat liikkuvat. Autot ovat harvassa, jalankulkijat vielä harvemmassa, porot vaikuttavat lähteneen kokonaan muualle.

Enpä satu nyt muistamaan että milloinka se kaamos täällä tarkalleen alkaa. Kun ei sillä ole oikeastaan väliä. Pari–kolme viikkoa ennen kaamosta ja kaamoksen jälkeen eivät valon määrää ajatellen juurikaan eroa varsinaisesta kaamoksesta, eikä virallisen kaamoksen päättymistä huomaa ellei katso kalenteria.

Kaamos on kaikkiaankin hyvin liikkuva määre käytännön tasolla. Voit keskellä kaamosta kavuta korkeaan tunturiin ja nähdä auringon sieltä. Tai voit asua vaarojen sylissä niin, että et näe aurinkoa, vaikka kaamos olisi virallisesti päättynyt jo aikoja sitten.

Minulle kaamos onkin ennemmin henkinen tila kuin pilkuntarkka päivämäärä. Olen siirtynyt henkiseen kaamoksen tilaan tämän viikon aikana. Ja se on oikein hyvä tila, pidän siitä kovasti. Hämärä ja pakkanen tuntuvat hidastavan ympärillä olevia energioita, jotka kesällä kuhisevat vuorokauden ympäri. Arki on tavallistakin hitaampaa, asioita tapahtuu tavallistakin vähemmän, ja minä otan siitä mielelläni ilon irti. Pidän tätä hitautta luonnollisena ja nautittavana osana talvea, luonnon vuodenkiertoa. Aikaa pysähtymiseen, mietiskelyyn ja toisaalta pään tyhjentämiseen ajatuksista on paljon. Aamut ovat hitaita, päivät ovat hitaita, illat ovat hitaita – hyvä niin. Yöt nukkuu kuin tukki, helposti menee vaikka kymmenen tuntia jos siltä tuntuu.

Kaikki kaamoksessa yrittää saada hidastamaan ja pysähtymään. Valoa on vähän, päivät ovat lyhyitä, kylmä hidastaa kaikkea liikkumista (ihan jo auton käynnistämisen vaivalloisuudesta lähtien), hämärä hellii silmiä, hankien hiljaisuus hellii korvia, pakkasenpurema luonto antaa katseen ja kuulon levätä pysähtyneisyydessään.

Jos väkisin suorittaa, niin kaamosaikaan se on varmaan raskaampaa kuin kesällä. Siitä minä en tietäisi.

Minulle kaamos on kuin syli, jossa saa levätä ja latautua omassa rauhassa, hämärän kätkemänä kodin tai talvivaatteiden lämmössä. Saa katsoa tähtiä ja antaa silmien levätä pehmeissä sinisen sävyissä, päivisin vaaleammissa, iltaisin tummemmissa. Jos minulta kysytään, kaamos on introvertin unelma-aikaa. Toki on sanottava, etten tiedä mitä kaamosmasennus on – tsemppiä heille, jotka sen kanssa elävät.

Asioita joita rakastan tehdä kaamoksen aikaan:

  • Kuunnella musiikkia joka ilta, mieluiten tähtien alla mutta ainakin ulkona pimeässä, upota ajatuksiin. Siksi odotan mielelläni pimeää ennen kuin lähden kävelylle. Otsalamppua tai muuta valoa en koskaan pidä mukana, siitä olisi vain haittaa. Keinovalo tappaa kaiken taianomaisen tunnelman ja haittaa maiseman sekä tähtien näkemistä.
  • Lukea kirjaa viikonloppupäivisin luonnonvalossa sohvalla maaten.
  • Herätä ainakin pari tuntia ennen töiden alkamista, jotta saa juoda aamuteen ja -kahvin erityisen hitaasti. Toisaalta… Tätä kyllä teen vuoden ympäri. Mutta kaamosaikaan se tuntuu jotenkin erityisen tärkeältä. Olisi kamala siirtyä kiireessä pedistä töiden ääreen ilman rauhallista ja hidasta aamuhetkeä.
  • Seurata ja opetella Kuun ja tähtitaivaan liikkeitä. On tyydyttävää huomata tietävänsä suoraan, että missä kohtaa mikäkin tähtikuvio milloinkin on ja miten ne siirtyvät syksyn ja kevään sekä toisaalta illan ja aamun välillä. Se jotenkin maadoittaa minut avaruuden kanssa. Kaikkia tällä pallonpuoliskolla näkyviä kuvioita en toki vielä osaa, ja onkin kiva että uuden oppiminen jatkuu aina vain.
  • Nauttia häpeilemättä illasta toiseen sarjojen ja leffojen katselusta sekä yleisestä laiskottelusta vuoteeksi levitetyllä sohvalla, joka on täytetty peitoilla ja tyynyillä.
  • Kodin siistinä pitäminen pitää mieleni hyvänä. Kaamosaikaan vietän paljon aikaa neljän seinän sisällä, liikkuen talosta vain kävelyille ja kerran–pari viikossa kauppaan. Kotona on mukavaa, kun on siistiä. Pakkasessa on hyvä tuulettaa mattoja ja peittoja.

Ja eipä sitä sitten juuri muuta tulekaan tehtyä töiden lisäksi sydäntalvella. Ihan joka viikko ei tule retkellekään lähdettyä, retkeilyn määrä riippuu paljon keleistä ja fiiliksestä. Monesti tekee ennemmin mieli lähteä illalla katsomaan taivasta kuin päivällä maisemia. Teen kuten kulloinkin hyvältä tuntuu ja nautin tästä kaamoksen hurmaavasta olotilasta.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: