Olin loppukesällä saanut jostain päähäni, että syyslomaviikolla voitaisiin käydä Sallassa. Tuumin, että olisi mukava päästä sinne irrottautumaan hieman arjesta ja nauttimaan aidon miniloman tunnelmasta. Niinpä varasin majoituksen jo aikoja sitten, ja keskiviikkoaamuna lähdimme matkaan mieheni sekä hänen kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa.
Sää oli harmaa, ja Sodankylässä alkoi sataa lunta. Pysähdyimme Sodankylässä jaloittelemaan ja hampurilaisille, ja teinpä pienen kierroksen kirpputorillakin, josta löysin aivan ihanan ja juuri sopivan kokoisen lämpimän talvitakin muutamalla kympillä.
Matka jatkui kohti Pelkosenniemeä, Savukoskea ja lopulta Sallaa. Savukoskella pysähdyimme kauppaan ja muistelimme muutaman vuoden takaista kesäistä minilomaamme sillä seudulla. Meillä oli tuolloin vuokrattuna pieni mökki Kemijoen rantatörmältä, ja siellä oli ihanan kotoisaa ja rauhaisaa. Siellä ei toiminut edes netti, ja juuri silloin se tuntui helpottavalta, sillä todella tarvitsin tuolloin hieman netittömyyttä. Kyläkeskus näytti ja tuntui tutulta, ja mieleen nousi monia hyviä muistoja, muun muassa hieno Kivitunturille tekemämme retki. Niitä hetkiä oli kiva muistella yhdessä, vaikka nyt olikin jo hämärää ja lumisateista.
Illan hämärtyessä saavutimme Sallan. Mökki oli kiva, tunnelmallinen kelorakennus. Asetuimme taloksi, ajoimme kylille kauppaan, sitten pakkasimme uimakorin ja lähdimme vielä hetkeksi kylpylään. Miehen kanssa kahdestamme emme ole kylpyläihmisiä, mutta olimme ajatelleet (ja osuneet oikeaan) että mieheni tyttärelle kylpylä olisi huippukiva juttu. Ja olihan se aivan mukavaa vaihtelua meillekin, jotka emme ole käyneet kylpylässä kertaakaan näiden seitsemän vuoden aikana, kun olemme olleet yhdessä. Kylpylän jälkeen kampasimme vielä naamamme ja menimme Keloravintolaan syömään. Siellä oli hyvin ystävällinen palvelu, rento tunnelma ja oikein maistuvat ruuat, meillä oli lopulta tosi kiva ilta.
Seuraavana aamuna sää oli onneksi edes hieman parantunut, sillä tuuli oli rauhoittnut. Nyt ulkona pystyi kulkemaan ilman, että lumi tuiskusi suoraan naamaan ja hupusta sisälle. Ajelimme Sallan Poropuistoon, josta olin kuullut paljon hyvää. Minua kiinnosti käydä katsomassa tulevan Sallan kansallispuiston tulevaa luontokeskusta, ja sehän olikin jo todella hienossa kuosissa! Rakennuksessa oli kahvila ja pieni putiikki sekä erittäin hieno näyttely alueen luonnosta. Tutkimme näyttelyä pitkän aikaa, ja siitä löytyikin paljon ihmeteltävää myös seurueen nuorimmalle. Vaihdoin muutaman sanan infon työntekijän kanssa, ja hän oli niin ystävällinen, että siitä jäi ihan kamalan hyvä mieli. Kysyin retkivinkkejä huomioon ottaen sen, että maassa oli nyt viitisentoista senttiä aivan tuoretta lunta. Työntekijän vinkkejä sitten seurasimmekin koko iltapäivän: kävimme ensin katsomassa Poropuiston poroja, sitten ajelimme Kaunisharjun näköalapaikalle ja kurkkasimme myös Kolmiloukkonen-nimisen järven rantametsiä. Sieltä palasimme Poropuistoon kahville ja purtavalle, minkä jälkeen ajoimme Ämmin polulle kävelemään sekä katsomaan Sotkan Ämmin lähdettä.
Poropuistossa ei tarvinnut kauas kävellä poroja nähdäkseen. Ensin mentiin poroaidan portista, ja heti sen toisella puolella oli muutama komea eläin aterioimassa lumen seasta jotakin. Tästä olisi alkanut pidempikin kävelyreitti, mutta me tyydyimme tällä kertaa vain ihastelemaan poroja kaikessa rauhassa.
Lopulta hyppäsimme takaisin autoon ja ajelimme vain parin minuutin päähän Kaunisharjun parkkipaikalle. Tämä kohde oli ennen kaikkea minua kiinnostava siksi, että se on tulevaa kansallispuiston aluetta. Parkkipaikan yhteyteen on tehty todella hieno näköalapaikka, josta on kauaskantoinen näkymä kansallispuiston alueelle sekä öiselle revontulitaivaalle.
Minua ilahdutti suuresti paikalle rakennetun taukokatoksen ulkonäkö, se oli minusta todella tyylikäs, ajaton sekä tarkoitukseensa monin tavoin sopiva. Siinä oli paljon istumatilaa, pöytä sekä tuulensuojaa, ja jo itsessään rakennus oli minusta hyvin kuvauksellinen. Myöhemmin kuulin Poropuiston tädiltä, että näitä tällaisia taukokatoksia on Sallassa nyt yhteensä kolme, ja että niiden ulkonäkö on jakanut mielipiteitä. Minun mielestäni ne ovat erittäin hienoja. Arvostan sitä, että niistä on suunniteltu rohkeasti uudenlaisia, että ne ovat puisia sekä käytännöllisiä ja että niiden sijoituksessa on otettu huomioon revontulien katselijat ja kuvaajat – kukin katos on melko lyhyen kävelymatkan päässä autopaikoilta.
Ihailtuamme tulevan kansallispuiston näköalaa sekä hienoa taukokatosta hetken aikaa, ylitimme tien ja kiipesimme lumen peittämää jyrkkää rinnettä ylös harjun päälle. Sieltä löysimme Kolmiloukkonen-nimisen järven, joka myös tulee rantoineen osaksi kansallispuistoa. Järvi oli osittain jäässä, mutta oli siinä suliakin paikkoja vielä. Kolmiloukkosen rannalla on reitti ja tulipaikkoja. Nyt kaikki oli kuitenkin lumen alla, oli aika liukasta ja jalkojen alla tuntui olevan myös kivikkoa, minkä ansiosta tyydyimme kulkemaan vain pienen matkaa harjun selännettä pitkin.
Paluu autolle tapahtui nuorimmaisen osalta peppumäkeä laskien. Kopistelimme lumet kengistä ja lahkeista ja palasimme takaisin Poropuistoon pienelle lounaalle. Oli mukava viettää eväshetki kahvilan lämmössä ja rauhassa ulkoilun jälkeen. Todella lämmin suositus Poropuistolle kaiken kaikkiaan!
Seuraavaksi ajelimme vielä uuden luontoreitin äärelle. Olimme saaneet neuvon jättää auton ravintola Kielan tuntumaan, ja siitä suuntasimme Ämmin polulle. Päivä oli jo sen verran pitkällä, että polkua oli kuljettu ja sitä oli helppo seurata. Suo ylitettiin pitkoksia pitkin, ja löysimme toisen hienon maisemakatoksen. Sen vieressä oli kota, jossa oli ihmisiä paistelemassa makkaraa. Me kuljimme kodan ohi ja suunnistimme kohti Sotkan Ämmin lähdettä. Olin nähnyt siitä kuvan luontokeskuksella ja arvasin, että se olisi hieno nähdä livenä. Opasteet olivat todella hyvät, niitä oli vaivatonta seurata ilman tarvetta vilkuilla karttaa. Niinpä osasimme viitan ohjaamana kääntyä pois varsinaiselta rengasreitiltä ja suunnata lähteen luo.
Kuljimme valoisassa männikössä, sitten hieman märemmällä alustalla pitkoksia pitkin, ylitimme vuolaan tumman metsäjoen ja pian sen jälkeen saavutimme lähteen. Kaikkiaan matkaa kertyi ehkä noin kilometrin suuntaansa. Ja lähde oli juuri niin hieno kuin olin ajatellutkin! Se oli viitoitettu reitiltä niin, ettei sen ohi voisi kulkea vahingossa. Sinne johti pieni pisto, ja puiselta tasanteelta lähteen tauotonta pulppuamista oli hyvä ja helppo seurata. Paikalla oli jopa kauha, jolla lähteen vettä saattoi halutessaan maistaa.
Täytyy antaa Sallalle isot pisteet siitä kuinka järkevästi ja hienosti suunnitellulta kaikki vaikuttaa näin retkeilijän näkökulmasta. Hienot puiset viitat (kuten yllä), kunnolliset opasteet, luontokeskus, hyvä reittivalikoima ja ajatuksella mietityt rakenteet tuntuvat olevan Sallassa todella hyvin hallussa. Jäi olo, että siellä on todella panostettu sujuvaan retkeilyyn. Puhumattakaan tietysti erittäin hienosta ja monipuolisesta luonnosta, josta paljon on saavutettavissa melko pienin siirtymin tunturikeskuksesta nähden – toki kauempaakin löytyy kokemisen arvoisia helmiä, kuten erämaiset Naruskan ja Tuntsan alueet.
Kulkiessani lähteen reittiä pohdin mielessäni, että olo oli aivan kuin paikka olisi jo kansallispuisto – kaikki tuntui olevan niin huolellisesti mietittyä ja retkeilijäystävällistä.
Sivuhuomiona todettakoon, että minulla oli jaloissa vettäpitävien lenkkareiden parina villaiset säärystimet, ja tämä osoittautui todella hyväksi yhdistelmäksi. Olen aina luullut, että säärystimien tarkoitus olisi lämmittää nilkkoja, ja koska itse en palele nilkoista, olen tuumannut niiden olevan itselleni turhat. Jostain minulle on kuitenkin aikojen saatossa säärystimet tulleet, ja olen niitä säilyttänyt. Sittemmin olen viisastunut, että ehkä niiden tarkoitus ei olekaan lämmittää, vaan pitää lumi poissa kengistä. Ja siihen tarkoitukseen sain nyt todeta niiden olevan todella loistavat. Nilkansyvyisessä ja syvemmässäkin hangessa ei säärystimien kanssa tarvinnut kertaakaan kokea sitä inhaa tunnetta, kun lumi pääsee kenkiin. Tästä lähin säärystimet pääsevätkin minulla kovaan käyttöön.
Lähderetkeltä palattuamme lähdimme jälleen kylpylään, ja pari tuntia saimmekin siellä aikaa kulumaan aivan sujuvasti, kunnes kiljuva nälkä pakotti meidät kaikki pois altaasta. Koska olimme edellisenä iltana syöneet Keloravintolassa, päätimme nyt testata myös alueen toisen ravintolan, Kielan. Se olikin astetta hienompi, suurempi ja myös pikkaisen tyyriimpi paikka, mutta todella mukava kokemus kaiken kaikkiaan. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja nopeaa, ei kulunut aikaakaan ennen kuin meillä oli hienot ja suuret herkut nenän edessä. Ravintola oli tunnelmallisen hämyinen, ja miehen tytär vaikutti lumoutuneelta muun muassa siitä, että tarjoilija tuli ottamaan tilauksemme pöydästä, että hän sytytti meille kynttilän ja että vesi juotiin hienoista jalallisista laseista. Oli mukava syödä kaikessa rauhassa ja nauttia miniloman viimeisestä illasta. Mökille palattuamme saunoimme vielä ja rentouduimme Ensitreffit alttarilla -ohjelman parissa.
Aamulla oli aika pakata tavarat. Jätimme avainkortit postilaatikkoon ja suuntasimme kohti Rovaniemeä.
Matkalla tie oli todella liukas ja osuimme parillekin onnettomuuspaikalle – ensin oli ojassa auto kyljellään, sitten ambulanssi, josta oli irronnut rengas. Molemmilla paikoilla onneksi näytti tilanne olevan jo hallinnassa ja meidät ohjattiin ystävällisesti jatkamaan matkaa. Poliisi ja palokalustoakin tuli vastaan, ilmeisesti huono sää oli aiheuttanut kaikenlaista. Ajoimme kieli keskellä suuta, kunnes Kemijärven jälkeen tietä oli ilmeisesti suolattu ja sitä oli hieman huolettomampi ajaa.
Olimme mieheni kanssa molemmat pitäneet Sallasta ja etenkin jäi iso palo päästä palaamaan sen reiteille sulan maan aikaan. Suunnittelimme, että voisimme ensi kesänä palata alueelle ja tutustua sen reitteihin – mies pyöräillen ja minä kävellen.
Nyt on kuitenkin aika rauhoittua alkutalven viettoon, seuraavaa reissua ei ole tiedossa pariin kuukauteen.
Lumi on jo maassa ja joki jäässä, ja lintulaudalla kova kuhina.
Saari avaruudessa 