Talvenalustunnelmia & muistoja etelästä

Lumi tuli toissayönä, ja siitä lähtien tuntuu kuin lumisade ja suojasää olisivat vääntäneet kättä voimalla ja tauotta, tuulen puhistessa ja aukottoman pilviverhon levittäytyessä kaiken yllä. Lunta kertyi maahan paljon, ainakin kymmenen tai viisitoista senttiä. Maa lumen alla on täysin sula, samoin vedet ovat auki eivätkä edes rannoilta jäässä.

Tällä viikolla olen laitellut pihaa talvikuntoon. Kantanut patsaat, pyykkitelineen ja muut irtotavarat sisätiloihin, täyttänyt lintulautaa ja purkanut teltan. Teltta olisi ollut järkevää pakata pois jo kuukausi sitten, kun se oli vielä kuiva – vitkuttelin asian kanssa aivan turhaan, ja lopulta päädyin purkamaan sitä lumituiskussa otsalampun valossa.

Sisällä laittelin kesä- ja syystakit pois naulakosta, niitä ei talvella tarvita. Olemme lämmitelleet takkaa ja herätelleet pattereita. Eilen tein hieman jo lumihommia liikunnan nimissä, mutta märkä suojalumi painaa hurjasti ja on todella tuskallista ja epätyydyttävääkin kolattavaa. Niinpä mies teki lumityöt loppuun mönkijällä ja minä lähdin lenkille.

Elän siinä toivossa että tämä lumi vielä sulaa ja että lopullinen lumipeite tulisi vaikka joskus jouluksi. Mutta koitan olla ajattelematta asiaa liikaa, etten antaisi lumen vaivata. Ihaninta olisi, jos vedet pysyisivät kauan auki.

Joitakin muistoja etelästä on jäänyt vielä kirjaamatta ylös. Viime viikkoa hallitsi Nuuksioon tutustuminen niin pitkälti, että tuntuu kuin aivoni olisivat kokonaan olleet työasetuksissa, enkä osannut oikein nauttia vapaa-ajasta, keskittyä hetkeen ja rauhoittua nauttimaan rakkaiden ihmisten seurasta kunnolla. Edelleen aivot tuntuvat olevan hieman sumussa. Uusi kirja tulee kohta painosta, ja sitä seuraavan tekeminen on käytännössä jo alkanut. Onneksi ensi viikko on lomaa – tuntuu, että todella tarvitsen sitä juuri nyt. On vaikea olla stressaamatta liikaa, mutta yritän parhaani.

Viikko sitten kävimme äidin kanssa pienellä retkellä samalla reissulla, kun olimme käyneet isoäitiä katsomassa. Tämä paikka oli molemmille entuudestaan tuntematon, mutta olin saanut vihiä, että se olisi hieno.

Jätimme rättisitikan suurten sähkölinjojen alle ja seurailimme pientä neulastietä komeaan mäntymetsään. Suunnistin kännykän maastokartan avulla läheiselle mäelle, josta löytyikin todella kaunista vanhaa metsää, suuria puolukoita sekä hieno näköala.

Maastossa oli vaikea liikkua, paikoin oli tosi liukasta ja lisäksi jokaisella askeleella koitin varoa polkaisemasta jäkälää tai sammalta irti kivistä. Onnistuin astumaan myös aivan silkkaan veteen, joka ilmeisesti lymyili sammalikon alla, ja kenkä hörppäsi vettä ihan kunnolla.

Äiti löysi mainion puolukkapaikan, mutta minä en malttanut pysähtyä kun en meinannut löytää etsimääni näköalapaikkaa, jonka tiesin olevan siellä jossakin. Olimme jo suuntaamassa takaisin autolle, kun huomasin, että puiden välistä pilkottaa punainen suo. Sieltähän se hieno maisema löytyikin, ja sitä oli kiva katsella rauhassa vielä ennen miniretken päättymistä.

Paluumatkalla kuvasin vielä kallioreunan, jossa sammal kasvoi hienona muhkuraisena helmana.

Samana viikonloppuna kävimme vanhempieni ja siskoni kanssa myös Teijolla. Minun teki mieleni Punassuolle. Mikään ravintola ei tuntunut olevan auki, joten haimme Teijon kyläkaupasta evästä ja ajelimme Piikanummen parkkipaikalle, missä sitten napostelimme hiukan ennen maastoon lähtöä. Teijolla olo oli kotoisa kuten aina. Taisin ehtiä henkisesti muuttaa sinne aikoinaan, ja nykyään se edelleen tuntuu melkein kuin toiselta kodilta.

Punassuolla ei ollut melkein ketään. Pysähdyimme katsomaan tummaa ja leveää metsäojaa, jonka virta oli kammannut vesikasvit kauniisti kaikki samaan suuntaan.

Punassuon reitillä on paljon pitkoksia ja hyvä niin, sillä suo oli aivan litimärkä. Harmaasta päivästä huolimatta suolla on aina kaunista, ja sulan maan aikaan myös värikästä. Ihailimme äidin kanssa suokukkien liiloja, ylöspäin kääntyneitä lehtiä ja maistoimme karpaloita.

Myös kanervat koristivat vielä Punassuota.

Nyt ulkona on harmaata ja edelleen tuulee. Joku ärsyttävä vesipisara napsuu ulkokattoon ilmeisesti piipun reunalta. Siihen itse asiassa heräsinkin jo kuudelta, enkä sitten saanut enää unta.

Onneksi lumi nyt sulaa, jos ei kokonaan niin ainakin osittain. Silti on vähän ikävä etelään. Joulukuussa päästään Tampereelle, ja rannikolle palaan viimeistään helmikuussa.

Vaikka kirjakuviot töissä jännittävät, niin kaiken kaikkiaan jaksaminen on paremmalla tolalla kuin aiemmin. Olen lisännyt aamukävelyn rutiineihin, jotta saisin päivän aikana ne kuuluisat 10 000 askelta kasaan. Minusta on jo pitkään tuntunut jotenkin tympeältä istua aamuisin koneen äärelle ilman, että on edes pistäytynyt ulkona nuuhkimassa ja aistimassa oikeaa maailmaa ja raikasta ilmaa. Aamukävely tuntui hyvältä lisältä elämään.

Kasvisruokavalio vaikuttaa jaksamiseen varmasti myös, koska se on muokannut syömisistä monipuolisempia ja terveellisempiä kuin itsestään. Myös alkoholin pois jättäminen kokonaan on vaikuttanut olevan erittäin suuri mielenterveysteko, väsymystä ja varsinkin turhista asioista ahdistumista tuntuu olevan selvästi aiempaa vähemmän. Sanoinkin tuossa yhtenä päivänä miehelleni, että mieleni ei tunnu enää siltä entiseltä arvaamattomalta viholliselta, jonka päähänpistoja tarvitsisi joka mutkassa koittaa hallita, hillitä tai sietää – ennemmin se tuntuu mahdolliselta ystävältä, jonka kanssa voi toimia ja työskennellä järkevästi ja koko ajan luottavaisemmin. Puolisokin kertoo huomanneensa minun olevan huolettomampi, joten ilmeisesti vaikutus tosiaan on aivan todellinen.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: