Lokakuinen vuorokausi Houtskarissa

Lensin perjantaina aamulla etelään – olen tämän viikon täällä rannikolla niin työn kuin vapaa-ajan merkeissä. Kone oli lähes täynnä, onneksi olin saanut varatuksi oman paikkani vihoviimeisestä takakulmasta. Siellä omassa rauhassa, musiikki korvissa ja huppu päässä lento ihmishälinän seassa meni kuin huomaamatta.

Heti seuraavana päivänä lähdin vanhempieni kanssa Houtskariin. Olin toivonut saaristoreissua, eikä vanhempia onneksi ollut ollut vaikea puhua ympäri. Ennuste näytti saaristoon viikonlopuksi kaunista keliä ja mietin, onkohan siellä aina kaunis ilma. Usein mieheni kanssa katsomme sääennustetta ja ihmettelemme, kuinka Saaristomerelle näyttää aina pelkkää aurinkoa.

Kävimme matkalla Tuorlassa lounaalla ja samalla teimme pienen kierroksen tähtitornilla. Siellä oli hiljaista ja autiota, ei ketään missään. Tuumin, olisipa hienoa joskus saada katsella avaruutta tuollaisesta oikeasta tornista. Varmaan se on Tuorlassa joskus mahdollistakin, järjestetäänköhän siellä yleisöiltoja? Olisinpa tullut ottaneeksi selvää kun vielä asuin melkein vieressä!

Tuorlan tähtitorni vanhalta ykköstieltä kuvattuna.

Jatkoimme matkaa saaristoon. Pitkällä lossilla kapusin autosta ulos nuuhkimaan merituulta ja katselemaan merimaisemia. Jotenkin saaristo on niin samalla lailla kotoisa kuin kotikaupunkini Salokin, että tuntuu kuin en olisi poissa koskaan ollutkaan.

Saaristoon päin ei ollut paljon menijöitä. Ajelimme mutkittelevaa pikkutietä – Saariston rengastietä – halki pikkiriikkisten saaristolaiskylien ja laakeiden, kauriiden kirjomien peltomaisemien aina Mossalaan saakka. Siellä vastassa oli massiivinen mutta hiljainen lomakylä. Muutamassa mökissä oli joku, henkilökuntaa ei ollut paikalla. Katselimme tuttuja kulmia, jotka ovat viime vuosien aikana muuttuneet kovin vieraan näköisiksi. Tutut metsät ovat muuttuneet avariksi puistoiksi ja viheriöiksi hienoine mökkeineen ja hoidettuine lampineen; tutut villit kalliot ovat saaneet suuret laiturit kylkiinsä; tuttu intiimi piilopaikan tuntu on vaihtunut suuren lomakylän huoliteltuun tunnelmaan. Vanhempani ovat käyneet täällä vuosikymmeniä – jo aikana ennen kuin tässä oli vaatimatonta leirintäaluettakaan – ja minäkin aivan vauvasta saakka heidän kanssaan. Nykyään paikka ei meille enää tunnu aivan omalta.

Joutsenkolmikko maalasi maisemasta kauniin ja rauhaisan. Ohikiitävän hetken ajan lapsuusmuistot palautuivat mieleeni, hetken olo oli aivan kuin Mossalassa ennen vanhaan.

Päätimme äidin kanssa käydä kiertämässä alueelle perustetun luontoreitin, sen luominen on ollut kyllä hyvä idea. Polku kiertelee pitkän matkaa meren rannassa ja saapuu heti ensimmäiseksi hienolle näköalakalliolle, josta katselimme auringonlaskua.

Kalliossa on hienoja kivimuodostelmia ties kuinka kaukaa aikojen takaa. Lapsena kävin täällä harvoin, leikin vain lähimmillä rantakallioilla asuntoauton edustalla ja kävin lossilaiturilla onkimassa.

Polkua eteenpäin kulkiessamme tulimme tuulen puolelle, ja se olikin melko navakka puhuri. Seisoin kauan rannalla katselemassa, kuuntelemassa ja nuuhkimassa saaristoa. Katsoin kuinka aallot pärskyivät ja valuivat rantakivien väliin ja vetäytyivät pois vain työntyäkseen likemmäs kohta uudelleen. Niiden joukossa oli rakkolevää, ja vesi oli ihanan kirkasta.

Pienen kierroksen jälkeen kapusimme vielä ylös mäelle, jonka huipulta löytyi muhkea näkötorni. Reitti mutkitteli vanhan metsän läpi hyvänä ja sorastettuna, penkkejä ja roskiksia oli tiuhaan ja hyvä oli tornikin, ylös ei tarvinnut kavuta kieli keskellä suuta askeleitaan asetellen. Ylhäältä oli todella kaunis näköala, torni nousi hyvinkin puiden yläpuolelle.

Keskellä saari, jota olemme kautta aikojen kutsuneet ”meidän saareksemme.” Se on leirintäaluetta lähimpänä ja tapasi olla kanoottiretkiemme vakiokohde.

Autolle palatessamme päätimme, ettemme jäisi Mossalaan yöksi, koska asuntoautoille osoitetut paikat ovat nykyisin kaukana rannasta ilman merinäköalaa. Niinpä palasimme kahden lossin verran takaisin päin ja menimme tätini mökin pihalle yöpymään. Hämärä alkoi matkalla jo laskeutua.

Mökille ehtiessämme oli jo pimeää. Yläpuolella aukeni tähtitaivas aivan kuin Lapissa – Linnunrata erottui hyvin selkänä ja kirkkaana, eikä mikään valosaaste tuntunut tähtiä himmentävän. Katselin näkyä alhaalla laiturilla ja tallensin sen vain verkkokalvoille.

Kameraan sen sijaan tallensin meduusan. Iskä näytti valoa taskulampulla.

Istuimme iltaa ulkona auton markiisin alla evästellen, kunnes oli aika painua pehkuihin.

Aamulla heräsimme tuulen puhaltaessa, taivas oli mennyt pilveen. Aamupalan ja muiden aamutoimien jälkeen pakkasimme auton menokuntoon ja ajoimme Hyppeisiin maisemia katselemaan. Punaiset kalamajat (yllä kuvassa) tekivät maisemasta erityisen ihanan. Tuuli oli huomattavasti kovempi kuin miltä se tuossa kuvassa näyttää!

Jatkoimme hiljalleen matkaa kohti Houtskarin keskustaa, ja matkalla pysähdyimme Borgbergillä eli Linnavuorella. Sen huipulta löytyi myös todella hieno näkötorni tuuliviireineen kaikkineen.

Reitti tornille oli ehkä sata metriä, vaikka kyltissä luki viisikymmentä. Ei paljon mitään joka tapauksessa. Reitin alussa on palanut alue ja kyltti, jonka mukaan metsäpalo oli syttynyt tupakasta… Se oli hyvä kyltti minun mielestä. Mietin joskus, että heittävätköhän ne ihmiset kaikki muutkin roskansa maahan, jotka heittävät tupakannatsatkin?

Ajelimme kirkonkylälle, missä söimme keittolounaan Sybarit-nimisessä ravintolassa, jossa on tarjolla myös B&B-majoitusta. Paikka oli todella ihana ja rauhaisan tunnelmallinen, olimme sillä hetkellä ainoat siellä, mutta meidän jälkeemme piha alkoi täyttyä autoista.

Vatsat täynnä jatkoimme vielä Houtskarin kirkolle muutaman askeleen ottamaan ja meri-ilmasta nauttimaan, ennen kuin oli aika ajaa jälleen Kittuisiin pitkän lossin rantaan.

Vielä viimeiseksi reissulla kuvasin tämän alla olevan kalliosaaren, joka on mantereelta katsottuna ensimmäisen lossin rannassa. Melkoinen maamerkki, aivan upea saari. Sitä kelpaa ihailla lossiin jonottaessa.

Saaristo antoi jälleen parastaan, kuten joka reissulla. Piipahdus oli lyhyt, mutta ehdimme nähdä ja kokea paljon. Mossalan reitti torneineen, Hyppeisin venesatama, Borgbergin torni ja Sybarit olivat minulle kaikki uusia kokemuksia. Mutta kyllä eniten sydäntä lämmitti – kuten aina näillä reissuilla – saada kulkea tuttuja teitä, nähdä tuttuja kyliä ja taloja, matkata tutuilla losseilla ja tuntea tuttuja tunnelmia.

Juuri mikään ei tunnu olevan muuttunut, ja rakastan sitä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: