Metsässä

Mies nakkasi minut luontopolulle. Olin käynyt siellä kerran aiemmin, monta vuotta sitten, mutta tuolloin tunnelma oli erilainen. Oli ensimmäinen kesäni Lapissa ja en ollut aivan vielä kaikkea oppinut – lähdin metsään räkkäaikaan. Se oli virhe, ja opin kerrasta.

Tänään polulla oli rauhallista. Ei yhden yhtä itikkaa, eikä varsinkaan ihmisväkeä, ja sitäkin syvempi loppusyksyisen metsän lumo.

Polku oli kapea, paikoin melkeinpä vain kengän levyinen, soma keino vanhan vaaran metsäisellä rinteellä. Ruskassa olivat vielä mustikka ja juolukka, haapa, pihlaja ja koivukin, vaikka jälkimmäiset jo paljon olivat riistuneet takkejaan.

Metsä oli märkä. On ollut kauan pilvistä, öisin on satanut kovaa, olen herännyt sateen rummutukseen useasti.

Kuuntelin hiljaa musiikkia samalla kun kuljin hitaasti eteenpäin. Kuuntelin metsääkin, annoin musiikin ja metsän yhdessä saattaa minut metsänpeittoon.

Jouduin mielessäni pohtimaan, että rakkaat vaelluskenkäni ovat valitettavasti tainneet tulla tiensä päähän, vaikka olen niitä käyttänyt suutarilla tekohengityksessä useasti. Ne päästivät varpujen pudottaman veden iloisesti lävitseen saumoista, ja kohta vesi jo lotkui sukissa.

Vain muutaman askeleen jälkeen tulin maahisten kalliolle. Kalliot olivat hieman pelottava, synkkä näky luolineen ja onkaloineen, mutta onneksi kyltissä kerrottiin, että niissä elää oikein hyvä ja ystävällinen haltia, joten uskalsin mennä lähemmäs.

Erään luolan keskeltä törrötti pitkä, terävä kivi, kuin kivinen jättimäinen kieli, suoraan luolan syvimmistä uumenista kohti päivänvaloa.

Tutkin kallion pintaa ja siinä eläviä olentoja pitkään. Mitä merkillisemmän näköisiä jäkäliä, puuhkeita sammalia, osa kuivaa, osa litimärkää, kaikki kaunista, kirjavaa ja monimuotoista. Vanhan metsän harmaa ja rosoinen kivisydän näytti puhkuvan elämää, eikä tiennyt mitään siitä, että olisi kohta aika panna talvilevolle. Vesipisarat tipahtelivat sammalia ja jäkäliä pitkin alas, missä toiset sammalet ja jäkälät ottivat ne vastaan yksi kerrallaan.

Metsässä oli hersyvän suloinen rauha ja tunnelma. Ei ketään ihmisiä lähimainkaan, vain minä ja kallio ja jälkälät, ja varvikko ja vanha metsä, ja metsän puissa ylhäällä helistelevät tilhet. Ja vesipisarat ja märkä kuntta ja polku, ja vettä tilkuttavat naavaiset kuuset, ja litimärät puolukat, joita poimin suuhuni uskoen, että kallion haltia ei sitä pane pahakseen.

Kaukana haukkui koira. Ei se kuulunut jahdissa olevan, kunhan tylsyyttään louskutti häkissä kylällä.

Minä löysin laavun ja yritin löytää myös lähteen, mutta sitä en löytänyt. Löysin lehdon ja suuren kaatuneen kuusen, jonka paksu runko oli revennyt nurin kannostaan, ja polku kapeni yhä. Metsän takana siristi siniharmaa horisontti, kohta siniharmaa suolampi, jota punertavat mättäät ympäröivät. Löysin haapoja ja niiden pudottelemia lehtiä, joita vesipisarat koristivat, ja sitten löysin tien.

Tiellä ei ollut ketään. Saavuin pian toiselle tielle. Auto ajoi ohitse, kuljettaja poltti tupakkaa, tielle jäi leijumaan tupakan ummehtunut lemu ennen kuin tuuli puhalsi sen matkoihinsa.

Luonto on äärimmäisen kaunis nytkin, vaikka ruskahuippu on ohi. Jos minulta kysytään, on se ehkä jopa kauniimpi. Se on hiljaisempi ja levollisempi, salaperäisempi ja rauhallisempi, jotenkin mystisempi, rauhoittavampi. Ruskamatkaajat ovat lähdössä ja on alkamassa eräs vuoden ihanimmista ajanjaksoista – ne viikot ruskan ja talven välissä, kun ei tapahdu yhtikäs mitään, kaikki on pysähtynyttä ja aivan hurmaavan synkkää.

Luin tänään sataneljä sivua Valtaojaa, huomenna aion jatkaa siitä mihin jäin. Nyt kuuntelen kissan kanssa musiikkia, kuu on taivaalla, saattaa kohta olla revontuliakin.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: