Kasvisruokavalion tuomat muutokset arkeen, kehoon ja mieleen

Olen nyt alkukesästä saakka ollut kasvissyöjä. En vielä ainakaan vegaani, koska käytän yhä maitoa muun muassa kahvissa, teessä, muroissa ja toisinaan ruokajuomana. Mutta en siis ole kesän aikana syönyt enää lihaa (linnut mukaan lukien), enkä juuri kalaakaan – kesälomareissulla pari kertaa söin, kun ravintoloissa ei ollut mitään järkeviä kasvisvaihtoehtoja, mutta en halua enää syödä kalaakaan. Hunajaa, kananmunia tai suurta osaa maitotuotteista en yleensä ole käyttänyt muutenkaan.

Noin vuosi sitten huomasin ensimmäisen kerran, että en pystynyt enää tappamaan katiskaan jääneitä ahvenia. Vapautin ne jokeen ja nostin katiskan kuiville. Olin tavannut kaloja liikaa kasvotusten voidakseni enää tappaa niitä.

Se sitten käynnisti ajatusketjun, joka kypsyi ja kehittyi koko talven yli. Siihen ketjuun kuului paljon pohdintaa paitsi etiikan, myös ilmaston ja oman terveyden kannalta. Tiesin syöväni punaista lihaa paljon, varmaan moninkertaisesti enemmän kuin mitä suositus on. Vielä keväällä ajatus kasvissyöjäksi alkamisesta tuntui kuitenkin tosi kaukaiselta ja aika mahdottomalta. Aloin kuitenkin vaivihkaa kuikuilla kauppojen kasvis- ja vegaanivaihtoehtoja ja huomasin, että niitä onkin aika paljon. Loppukeväällä sitten päätin alkaa kokeilla. Joka kauppareissulla valitsin jonkin uuden tuotteen, ensin lähinnä nyhtökauraa tai härkistä eri muodoissa ja eri tavoin mausettuina. Kokeilin tehdä lähinnä wokkeja, en oikein tiennyt mitä muutakaan. Kasvispyöryköitä laittelin tomaattikastikkeeseen spaghetin kanssa, ja välillä testailin erilaisia kasvisnugetteja.

Käänteentekevä hetki oli Muun grillimakkara. Olin to-del-la skeptinen. Aiempi kasvismakkarakokemus muutaman vuoden takaa oli vastenmielinen. Mutta kun nyt sitten maistoin Muun makkaraa, tuntuu kuin olisin heti ensimmäisellä puraisulla päättänyt että that’s it – en tarvitse lihaa enää. (En oikeasti tehnyt päätöstä siinä hetkessä, mutta jotenkin tuo tilanne ja tuo ajatus ovat jääneet yhdessä mieleeni.)

Hodarin välissä puolikas Muun jalapenomakkara.

En päättänyt aivan yhtäkkiä lopettaa lihan syömistä. Meillä oli pakkasessa vielä hirveä viime syksystä, se piti urakoida pois. Tuumin myös, että hirven syöminen periaatteessa voisi olla ainakin monilta osin ihan ok. Hirvi ei ole vaarantunut laji – toisin kuin esimerkiksi monet riistalinnut, joita jostain syystä silti saa tappaa – ja yhden hirven elämästä syö moni ihminen monta kertaa, toisin kuin vaikkapa linnun tai kalan elämästä. Sama pätisi esimerkiksi valkohäntäkauriiseen, joka ei edes kuulu Suomen luontoon, joita on todella paljon ja joiden lihan tiedän olevan todella herkullista. Ehkä voisin jatkossa siis syödä hirveä ja valkohäntää, toisinaan ehkäpä itse pyydettyä kalaa?

Mutta mitä enemmän ja yhtäjaksoisemmin söin kasvisruokaa, sitä selkeämmin huomasin eron hyvinvoinnissa. Lihan syömisestä tuli turvonnut, ähky ja suoraan sanottuna huono olo, jota olin aiemmin luullut normaaliksi. Kun sitä ei sitten kasvisruuan kanssa enää tullutkaan niin arvasin, että ongelma oli liha. Huomasin myös että mieli oli jotenkin puhtaampi aina, kun ei ollut syönyt eläintä. Kun ei ollut syönyt ketään, jolla joskus oli sykkivä sydän.

Enää ei siis tehnyt – eikä tee – mieli lihaa.

Pikku hiljaa kasviskokkikornerini valikoima alkoi monipuolistua. Wokkejahan nyt jo lähtökohtaisesti voi muunnella loputtomiin kastikkeita ja kasviksia vaihtelemalla, mutta kesän mittaan olen tehnyt myös kasvissosekeittoja, kasvishampurilaisia ja -hodareita, kasvismakkarakastiketta, kasvistortilloja… Pastasta en kauheasti pidä, joten pastaruokia en ole kovin paljoa tehnyt. Mutta kasvissosekeittojakin olen oppinut ryydittämään esimerkiksi Boltseilla tai tofulla.

En ole huomannut että ruuanlaitto olisi ollut aiempaa vaivalloisempaa tai kalliimpaa. Sen sijaan koen syöneeni tänä kesänä parempia kotiruokia kuin ehkä koskaan aikuisikäni aikana. Varsinkin wokkien kanssa tulee syötyä hurja määrä kasviksia kuin puolivahingossa.

Myös ravintoloissa olen saanut paljon hyviä kasvisruokia. Manamansalon Portin kasvishampurilaisessa oli niin hyvä pihvi, että luulin saaneeni väärän aterian lihapihvillä. Mutta kyllä se kasvispihvi oli.

Aika varhaisessa vaiheessa otin myös käyttöön SanaSolin ravintolisän kasvissyöjille ja vegaaneille. Sen kanssa on tuntunut turvallisemmalta vaihtaa ruokavaliota, kun on voinut luottaa siihen, että edelleen saa kaikkea tarvittavaa.

Nyt kun kesä on jo loppumassa, huomaan, että minun on vaikea nähdä lihaa enää ruokana. Siinä missä ennen näin fileetä, paistia, possua ja leikkelettä, näen nyt lähinnä erilaisia palasia eläimistä. Lisäksi raaka liha sekä toisaalta myös maito ovat alkaneet tuoksahtaa nenääni lannalta. En olisi ikinä uskonut, että muutos aisteissa ja korvien välissä voi olla näin nopea. Itse asiassa en osannut odottaa sellaista muutosta ollenkaan vaan oletukseni oli, että tulisin loppuelämäni kaipaamaan lihaa ja haaveilemaan vaikkapa pihviaterioista.

Eräs iso asia jota olen alkanut myös ajatella paljon aiempaa enemmän on eläinten kärsimys. Esimerkiksi kalastuskuvat tekevät nykyään aika pahaa, varsinkin sellaiset, joissa elävää kalaa roikotetaan koukusta tai pidellään pinnan yläpuolella elossa (vaikkapa kuvan ottamista varten). Aikaisemmin tällaiset kuvat eivät tuntuneet minulla missään, en ajatellut että niissä olisi mitään erikoista. Itse asiassa en ajatellut niitä ollenkaan ennen kuin aloitin snorklausharrastuksen joitakin vuosia sitten, ja aloin tavata kaloja silmästä silmään.

Sittemmin ajatusmaailmani on muuttunut, ja kasvisruokavalion myötä vielä entistä voimakkaammin. Olen mielessäni pyöritellyt ajatusleikkiä kalasta ja kissasta. Onko loppujen lopuksi suurta eroa sillä että pidelläänkö elävää kalaa väkisin kuivalla maalla tukehtumassa vaiko elävää kissaa väkisin veden alla hukkumassa? Tai että roikotettaisiinko metallikoukussa suusta sätkivää kalaa vaiko sätkivää kissaa? Mitä jos kissoja tai vaikkapa lintuja pyydystettäisiin catch and release -hengessä samanlaisin koukuin kuin kalojakin? Kun ne vapauttaisi, niin kyllä ne siitä matkoihinsa lähtisivät ihan samalla tavalla kuin kalakin. Ei se silti tarkoita, että mikään niistä olisi kunnossa tai jatkaisi elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Muiden eläinten tukehdutus- tai roikotusvalokuvista nousisi hirveä paskamyrsky, mutta miksi kalasta sitten ei nouse? Miksi kala nähdään niin alempiarvoisena, ettei sillä ole mitään väliä?

Tällaisia ajatuksia on alkanut tulla päähän.

Toki eri asia on jos kala otetaan ruuaksi ja tapetaan mahdollisimman nopeasti. Sen ymmärrän. Mutta en sitä, että huvikseen leikitään toisen terveydellä ja usein vieläpä hirveitä väkäskoukkuja käyttäen.

Alusta saakka hämmästyin siitä, että valinnanvaraa kasvisvaihtoehdoissa oli ja on paljon. Edelleenkään en toki ole vasta kuin raapaissut pintaa. Eli käytännössä kasvissyöjäksi ryhtyminen ei vaatinut muuta kuin sen, että kaupan hyllyllä ei ottanutkaan sitä aivan samaa tuotetta kuin aina ennen, vaan sen viereisen tuotteen. Kanasuikaleiden sijaan soija- tai härkissuikaleita; makkaran sijaan kasvismakkaraa; jauhelihan sijaan vaikkapa nyhtökauraa tai härkismurua, tai jos tekee mieli hampurilaisia niin haen pihvit kylmähyllyn sijaan pakastehyllystä. Olen löytänyt myös todella hyviä valmisruokia kuten pasandaa ja keittoja sekä juustoa, smetanaa ja vaikka mitä muuta vegaanisena. Tuntuu että melkein kaikkea on, kun vain hoksaa katsoa.

Tiedostan miten helpolla pääsen. Tiedostan sen valtavan työn minkä jo kauan kasvissyöjinä olleet ihmiset ovat tehneet, kun ovat jo aikoja sitten alkaneet vaatia enemmän ja parempia kasvisvaihtoehtoja ravintoloihin ja kauppoihin. On heidän ansiotaan, että minä voin näin vuonna 2021 vain päättää luopua eläimien syömisestä luopumatta kuitenkaan käytännössä yhtään mistään. Että vaihtoehtoja on niin valtavasti ja että ne ovat niin hyviä. Suurkiitos siis heille!

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: