Pakkasaamu

Kyllä tuntuu kesä päättyneen ja arki palanneen, kun herätyskello soi jo aamuyöllä. Mutta juuri tähän aikaan vuodesta kannattaakin olla siihen aikaan hereillä, koska elo-syyskuun auringonnousut ovat vuoden hienoimpia. Ja kun on illalla ladannut kahvinkeittimen valmiiksi, niin sen avulla on helpompi herätä.

Aurinko nousee puoli kuuden maissa. Pakkasyön jäljiltä joella on monena aamuna ollut usvaa. Nyt oli jo auton tuulilasikin jäässä, ja jäätyneet pihan kasvit rahisivat kenkien alla.

Koskeloperhe on jo pitkän aikaa liikuskellut edestakaisin tässä pienellä alueella. Viime päivinä ovat myös kuukkelit palanneet pihalle.

Aamulla laiskotti ja jouduin hiukan potkimaan itseäni persiille lähteäkseni viemään kameraa timelapse-videota ottamaan. Kamera ruksutti itsekseen puolisentoista tuntia, ja tällainen videosta tuli.

Ensi kesänä voisi kuvata keskiyön aurinkoa kun se hiisaa itsensä tuosta joen yli.

Kissa oli kaverinani kun hyörin kameran kanssa heinikossa. Hän istui penkillä kaikessa rauhassa, välillä teroitti kynsiään koivuun, sitten taas asettui istumaan, napottamaan aivan paikoilleen. Välillä haisteli lähellä olevia heiniä, sitten taas asettui. Olen monta kertaa nähnyt kissan istuvan tuossa samalla penkillä vain nauttimassa elämästä. Se on hänen penkkinsä, rauhoittumisen paikkansa.

Oli mukava saada pitkästä aikaa seurailla auringonnousua. Aurinko nousee – tai siis Maa kääntyy – hämmästyttävän rivakasti kun sitä oikein asiakseen seuraa. Kun ensimmäinen pilkahdus metsän takana käy, ei mene kuin pieni hetki ennen kuin koko Aurinko on näkyvissä. Se on jotenkin aika pysäyttävää, siinä planeetan liike on hyvin helppo nähdä varsin arkisessa tilanteessa kun vain pysähtyy katsomaan.

Aurinko kirkastaa maailman nopeasti ja haihduttaa usvat joelta ja soilta. Hetket ennen hurjaa kirkastumista ovat todella tunnelmallisia.

Ulkona oli kylmä. Sormia paleli ensimmäistä kertaa sitten kevään. Ensimmäistä kertaa tälle syksylle piti laittaa myös kaulahuivi ja pipo. Tulin välillä sisälle juomaan kahvia ja syömään aamupalaa. Kun lopulta hain kameran pois heinikosta, huomasin Kuunkin taivaalla päinvastaisessa suunnassa. Siitä on pitkän aikaa kun olen nähnyt Kuun viimeksi, se taisi olla kesälomareissulla Kuopiossa.

Tuntui mukavalta kun vanha tuttu oli taas näkyvissä taivaalla. Kuun kanssa yhdessä tästä mennään kohti syvempää syksyä.

Nyt taitaa olla aika keittää teetä.

Tänään saan toisen koronarokotteen ❤

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: