Kävimme tänään syrjäisillä metsäteillä hiukan katselemassa maisemia ja viettämässä aikaa yhdessä. Suot ovat jo ihanan lämpimän sävyisiä, okraisia ja melkein kultaisia, väri on tummempi ja syvempi kuin mitä viljapellot kultaisimmillaan ovat kotopuolessa. Mutta soilla puhaltaa tuuli, joka on jo aika viileä. Syksy on täydessä käynnissä, ja luonto tuoksuu sateen jälkeen raikkaalta ja tuntuu märältä.
Aamulla lämpötila oli kuusi astetta. Satoi jo toista yötä putkeen ja minun piti yöllä laittaa korvatulpat, sateen ääni pitää minut hereillä.
Löysimme retkellämme mitä kauneimman vanhan metsän. Se oli täynnä keloja ja jäkäliä, aihkeja ja paksun sammalikon peittelemiä kiviä. Maasto oli hyvin epätasaista ja mielenkiintoista.
Siinä kävellessäni tulin ajatelleeksi erästä asiaa, jota jo monesti aiemminkin olen ajatellut. Jalkojeni alla ei ollut polkua, se oli vain villiä metsää kivineen, juurineen, oksineen, mättäineen, kuoppineen ja lätäköineen. Miten sellaisessa voi pystyä kulkemaan ilman, että joka ikisen askeleen paikka pitää katsoa ja miettiä erikseen?
Mutta jotenkin siinä vain pystyy.
Kuljet viisi, kymmenen, viisitoista metriä. Ihailet ja aistit metsää, tunnet sen raikkauden iholla, kuulet tuulen, veden ja linnut. Näet sen kauneuden ja aistit tarttuvat poikkeuksellisiin puihin, kiinnostaviin kasveihin, lampiin, tunnelmiin, kiviin, lintujen ja porojen ääniin, sammaliin, tuoksuihin… Kaikkialla on niin paljon ihanuuksia. Sitten huomaat, ettet juurikaan ole katsonut jalkoihisi. Silti olet kulkenut eteenpäin varmoin ja luottavaisin askelein asiaa sen enempää miettimättä.
Aivan kuin katse ja alitajunta jotenkin yhdessä lukisivat edessä olevaa maastoa niin, että siinä pystyy kävelemään kuin jonkin vaiston ohjaamana. Tietoisesti katse ja aistit ylipäänsä pyörivät ympäröivässä maisemassa ja panevat merkille paljonkin, tietenkin myös taivaan liikkeet sateen tai hämärän uhan varalta – mutta askeleet löytävät paikkansa suurimman osan ajasta ilman, että niiden tietä tiedostaen tutkii.
Se tuntuu minusta hyvin ihmeelliseltä. Luulisi olevan ilmiselvää että poluttomassa metsämaastossa könyää nurin, jos ei tarkkaan katso.
Kivikossa toki pitää yleensä olla hyvinkin huolellinen. Se myös on mainiota mielenhoitoa, vaatii niin täydellistä läsnäoloa asetella askeleensa kivikossa ja saada käyttää välillä käsiä apuna. Mutta tavallisessa metsässä askeleet löytävät paikkansa kuin itsestään. Asiaa ei tule ajatelleeksi ennen kuin siihen ajan mittaan havahtuu ja katsoo taakseen todetakseen, miten muhkuraisen maaston yli juuri tajuamattaan kulki.
Kyse täytyy luullakseni olla siitä, että katse jotenkin huomaamatta tutkii ja rekisteröi edellä olevaa maastoa ja sallii samalla keskittymisen liikkua muualla ympäröivässä metsässä, maisemassa? Että se on siis vaisto, näin minä arvioisin? Vähän samalla tavoin kuin katseemme tutkii ja arvioi muita ihmisiä täysin vaistomaisesti ilman, että itse tiedämme sitä. Tästä aiheesta olen joskus nähnyt todella kiinnostavan dokumentin. Siinä koehenkilöt olivat todella yllättyneitä ja järkyttyneitäkin kun heille laitettiin katseen kulkua seuraava kamera ja se paljasti, kuinka paljon ja tarkasti heidän katseensa oli muita tilassa olleita ihmisiä tutkinut – sellaisiakin ihmisiä, joita he tietoisesti luulivat korkeintaan vilkaisseensa.
Tällaista kaikkea tulin miettineeksi.
Piipahdin katsomassa myös Koivarovan myllyä Kittilän ja Muonion rajalla, lähellä Keimiötunturia. Vieraskirjan mukaan edellinen kävijä oli ollut paikalla kaksi päivää sitten.
Paikka haisi ihanasti tervalle ja metsä oli litimärkä. Olisi pitänyt olla kumisaappaat jalassa. Mylly on aika rehevän metsän keskellä, hyvin omassa maailmassaan piilossa. Veden kohina täyttää koko maiseman.
Saari avaruudessa 