Syksyn ensimmäinen viikko

Syksy alkoi viime perjantaina. Aamulla joki ja sitä ympäröivä maasto oli niin paksun sumun vallassa, ettei vastarantaa näkynyt. Teltta joen törmällä näytti seisovan maailman laidalla. Kun aurinko nousi korkeammalle ja kirkasti maailman, oli ilmiselvää, että oli syksy. Vielä edellisenä päivänä oli ollut kesä.

Syksy alkaa joka vuosi yhdessä ainoassa päivässä. En osaa tarkkaan sanoa mikä sen tekee – ihan kuin tunnelma vain muuttuisi. Yhtenä päivänä on kesä, seuraava tuntuu syksyltä. Yleensä silloin tuulee, mutta ei se ole kylmä tuuli. Heinikko on jo kellertävää, mutta ei se ole ruskaa, puut ovat yhä vihreitä.

Jokin sen syksyn vain tekee.

Viime päivinä olemme kokeneet myös syksyn ensimmäiset hämärät illat ja yöt. Mutta tähtiä en ole vielä onnistunut täällä näkemään.

Ei mennyt kauaa syksyn ensimmäisestä päivästä, kun tuli myös ensimmäinen syysmyrsky. Tuuli vihmoi metsiä ja sade pieksi ikkunoita. Oli todella kotoisa ja suloinen tunnelma mökissä, mieskin on vielä lomalla niin saimme katsella sitä yhdessä.

Tällä viikolla kävi pihalla myös poro. En muista koskaan nähneeni pihallamme poroa. Niitä on näkynyt nyt paljon myös lenkkitien varrella. Ennen niitä ei näkynyt melkein ikinä.

Tiistai oli ennusteen mukaan viikon ainoa aurinkoinen päivä, joten päätin lähteä retkelle, ja mies tuli ilokseni mukaan. Enpä muista milloin viimeksi olisimme olleet kahdestaan tunturissa, varmaan viime kesänä.

Kohteeksi valikoitui Lommoltunturi. Siellä olen viimeksi ollut talvella lumikenkäilemässä, mahtoiko olla peräti kaamosta vielä, mutta Lauran kanssa näimme huipulta kuitenkin auringon. Kun mieheni kanssa saavutimme saman paikan jossa talvella pidimme Lauran kanssa taukoa, mieleeni muistuivat termarinakit, jotka silloin söimme.

Tällä retkellä meillä oli eväänä vain vettä. Onneksi edes sitä, huipulle nousu on lyhyt verrattuna moneen muuhun tunturiin, mutta kyllä siinä jano tulee.

Tauon paikka.

Tunturissa oli muitakin, jutustelun ääniä kuului enemmänkin, mutta näkimiimme saimme vain yhden pariskunnan.

Mies huomasi rinteestä myös poroja.

Tunturissa mustikka oli jo kauniissa ruskassa. Pienet polut halkoivat varvikkoa ja kulkivat kallion, kivikon ja lampien välissä sinne tänne. Polkujen muodostuminen kertoo minusta jotain suloista meistä ihmisistä. Toisistamme tietämättä tapaamme kulkea samoja askeleita ja valita samoja reittejä puiden, kivien ja vesien välistä. Vaistojen ohjaamana, kuten peura ja muutkin eläimet. Silloin muodostuu polku.

Olisi siellä huipulla saanut vaikka suklaapatukkakin eväänä olla. Mutta nyt oli pärjättävä vedellä ja marjoilla, mustikkaa ja varsinkin kaarnikkaa oli kyllä kylliksi.

Ihailimme maisemaa Pallasjärvelle ja katselimme sen hiekkarantoja kaukaa ylhäältä käsin. Mietin mielessäni, millainen kuhina Punaisellahiekalla mahtoi käydä.

Ylhäällä oli hiljaista.

Pallaslompolon saarijono saa minussa aina muistoja mieleen. Kävelin kerran veden poikki sen saaresta toiseen. Vähän polvet kastuivat, mutta kokemus oli mielenkiintoinen. Myös Hietajärvellä olen kahlannut veden yli saareen.

Viime yö tuli nukuttua huonosti. Koko yön satoi, ja minä en nuku sateella. Neljän aikaan kissa vaati päästä ulos, ja minä nousin samalla sohvalle katsomaan telkkaria. Olohuoneeseen sade ei kuulu niin kovasti kuin makuusoppeen, joten sain taas unen päästä kiinni, mutta pää tuntuu yhä painavalta.

Koko viikonlopuksi on luvannut harmaata. Tekisi mieli lähteä käymään jossain, mutta missä?

Ehkä on hyvä vain levätä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: