Saari avaruudessa

Kun viime lokakuussa vierailimme Kiteellä ja koimme uuden A Nightwish Story -näyttelyn ystävämme Terhin sekä oppaaksemme lupautuneen Plamen Dimovin seurassa oli ilman muuta selvää, että Kitee tulisi olemaan osa myös seuraavaa kesälomamatkaamme. Itse asiassa päätimme, että alamme käydä siellä joka vuosi. Alun perin meidän oli pitänyt matkata Nightwishin keikalle Pariisiin marraskuussa, mutta sen siirryttyä päätimme, että pidämmekin miniloman Kiteellä. Onneksi niin kävi, sillä rakastan tätä uutta perinnettämme.

Lokakuun reissustamme löytyy piiitkä selostus täältä, eikä tästä tarinasta taida tulla sen lyhyempi.

Tämänkertainen, kesäinen matka Salosta Kiteelle taittui Mikkelin ja Savonlinnan kautta ilman ruokataukoa suurempia pysähdyksiä, sillä halusimme ehtiä perille ihmisten aikaan voidaksemme nauttia heti ensimmäisestä illasta perillä. Meille oli varattuna Kyläpari ry:n rantasauna majapaikaksi. Ihanalla paikalla oleva sauna suloisine tupatiloineen olikin todella hyvä paikka meille pariksi yöksi. Sen vieressä on myös suuri Rantapirtti, joka nyt oli hiljaisen autio. Jos emme olisi jo naimisissa, menisimme naimisiin täällä.

Kävimme syömässä illallisen kylillä ennen kuin rauhoitumme rannalle. Ruuan päälle oli mukava tehdä pieni kävelyretki hiekkateitä pitkin, ja löysimme hämärän kuusikon sylistä kauniin lummelammen kuin Claude Monet’n maalauksesta. Saunamökin seinällä oli myös kartta alueen muista nähtävyyksistä, sen perusteella oli hyvä tehdä suunnitelmia seuraavalle päivälle. Tutkin karttaan piirrettyjä kohteita ja vertasin niitä maastokartan tietoihin – monien kohteiden tarkka sijainti oli helppo löytää.

Saunoimme ja istuimme hetken laiturilla katselemassa illan laskeutumista järvelle. Sade maalaili vastarannan ylle pienen pätkän sateenkaarta muuten tyynessä ja poutaisessa kesäillassa. Asetin kameran jalustalle ja otin meistä yhteiskuvan. Meistä on kamalan vähän kunnollisia yhteiskuvia koska kumpikaan ei viihdy kameran edessä, mutta tämän hetken ja sen tunnelman halusin ikuistaa.

Mökissä laitoimme musiikin soimaan ja tutkimme löytämiämme valokuvakansioita, joissa oli kuvia mökin ja saunan rakennusvaiheista. Siinä kaikessa oli paljon tunnelmaa, ulkona laskeutui hämärä. Valokuva-albumissa oli kuvia myös Riuttavuori-nimisestä kalliosta, ja päätin, että haluan käydä sen näkemässä itsekin. Vuori kun oli melko lähellä majapaikkaamme.

Mieleni olisi tehnyt valvoa siihen saakka että tähtitaivas alkaisi tuikkia, mutta pitkän päivän päätteeksi uni sai vallan ennen pimeyttä.

Yöllä heräsin siihen, että kuikka huusi sysipimeällä järvellä. Huuto kuului raollaan olleesta ikkunasta mökkiin ja uniini saakka.

Aamun valjettua ja aamupalan syötyämme (mökissä oli onneksi myös kahvinkeitin ja kahvia!) kävin snorklaamassa järvessä. Olimme käyneet täällä lokakuussa Plamenin kanssa ja olin pannut merkille, että järven vesi on varsin kirkasta. Nyt pääsin pudottautumaan laiturin päästä sitä tutkimaan. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni ja hetki oli kuin paratiisi. Kaloja ei ollut näköpiirissä, mutta kivien väleissä kasvoi vehreänä jotakin – vesiruttoa, luulisin? Lapsena minulla oli samannäköistä kasvia akvaariossa.

Sitten lähdimme pienelle ajelulle. Meillä oli ohjelmaa vasta iltapäiväksi, jolloin tapaisimme ystävämme ja menisimme kaikki yhdessä Nightwish-näyttelyyn. Plamen oli jälleen lupautunut oppaaksemme. Hänestä ja hänen taustoistaan Nightwishiin liittyen voi lukea vaikkapa tästä. Itse asiassa olimme tavanneet hänet perheineen viimeksi vain jokin aika sitten kotikonnuillamme Lapissa. Tuolloin olimme antaneet hänen matkaansa kolme suurta poronsarvea – sarviparin hänelle itselleen kiitokseksi oppaanamme toimimisesta, ja yksittäisen jättisarven pyytäen, että hän toimittaisi sen tilaisuuden tullen Tuomakselle kiitokseksi musiikista. Plamen oli luvannut toimittaa sarven perille ja meillä oli todella hyvä mieli toivoessamme, että lahja on saajalleen mieluinen. Olimme saaneet idean sarvilahjasta jo kauan sitten keväällä, ja olimme vasiten ostaneet sarvikolmikon ystävältämme Sodankylästä.

Ensimmäiseksi aamupäivän mini-roadtripillämme yritimme etsiä tieltä viitoitetun Lönnrotin muistomerkin, mutta sen löytäminen jäi yrityksen tasolle. Viitat opastivat yksityisen talon pihaan, ja talon kuistilla liehui Ukrainan lippu. Olimme varmoja, että olimme väärässä paikassa, joten käänsimme ympäri ja lopulta luovutimme. Arvelin, että ehkä joku oli ilkikurisuuksissaan kääntänyt tieviitat ohjaamaan vikaan. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että muistomerkki on kuin onkin tuon talon pihassa. Ehkä ensi kerralla sitten pysähdymme siellä.

Matka jatkui seuraavaksi kohti Riuttavuorta mitä hienoimman pienen hiekkatien johdattamana. Pienen matkaa tie eteni aivan järven rantaa sivuten, ja järvellä näkyi kuikkia. Rantatörmän varvikko notkui lähes kypsiä puolukoita.

Riuttavuori oli todella hieno. On syytä huomata, että Kiteellä on ainakin kolme Riuttavuorta, ja tämä on eri kuin millä lokakuussa vierailimme kauaskantoisia maisemia ihastelemassa.

Jalkauduin metsään ja minulla kesti kauan ymmärtää kuinka suuri paikka oikeastaan olikin kyseessä. Tutkin pitkän aikaa vain lähinnä tietä ollutta kiviseinustaa, joka kaareutui kuin amfiteatteri ja kohosi korkeuksiin yhdessä puiden latvojen kanssa kohti taivasta kurottaen. Kuvaan paikan mittasuhteita ei saanut millään, mutta äimistelin sen suuria ja pieniä yksityiskohtia itsekseni kauan ja huolella.

Ajantaju katosi Riuttavuoren helmoille.

Jatkettuani hieman tietä pitkin eteenpäin huomasin, että metsän kätköissä lymysi vieläkin korkeampi kallioseinämä, joka samalla oli myös vähemmän viidakkoinen. Seinämän edustalla oli valtaisia lohkareita, jo paksun ja vehreän sammalikon peittämiä, aivan kuin satumetsässä. Pieni läpikuljettava onkalokin niiden välistä löytyi. Koitin tutkia metsää ja lohkareikkoa varovasti, häiritsemättä. Pohdin askeleet niin, etten vahingossa polkaisisi kaunista sammalta irti kivistä.

Näkymä ylös oli hämmästyttävä.

Sammaleiden, saniaisten ja vuoren muun elämän suloisuus ihastutti. Niin kaunista ja vehreää, vesi tilkkui ja lirisi kirkkaana ja eloisana omassa rauhassaan alas kiven pintaa, ja pisarat helähtelivät putoillessaan kasveja pitkin kohti vuoren juuria. Kiven pinta kuhisi elämää jäkälistä ja sammalista.

Lopulta – en tiedä kuinka pitkän ajan päästä – putkahdin ulos Riuttavuoren metsästä takaisin auringon paahtamalle metsätielle. Tuntui kuin olisin tupsahtanut ulos kokonaan toisesta maailmasta.

Yritimme vielä käydä etsimässä karttaan merkityn Kökkökiven. Sitä kuitenkin suojasi niin korkea heinikko ja tiheä armeija hirvikärpäsiä, että emme onnistuneet lähestymään sitä edes umpeenkasvaneen kärrypolun kautta. Ehkä jossain olisi ollut selkeämpikin polku? Tai sitten paikalle kannattaisi suunnata keväällä lumien jälkeen, kun kesä ei ole vielä ottanut rinteessä valtaa.

Saunan seinällä olleelta kartalta olin huomannut myös Valkialampi-nimisen lammen, jonka nimi ilman muuta viesti että se kannattaisi käydä katsomassa. Valk-alkuiset järvien nimet missä päin Suomea tahansa kertovat lähes aina siitä, että vesi on kirkasta – tai on ollut ainakin silloin, kun ne ovat nimensä saaneet. Valkiajärvi, Valkjärvi, Valkee, Valkeinen, Valkeainen, Valkea… Kaikki muunnokset kertovat samaa asiaa. Milloinkohan suomen kielessä valkeasta tulikin kirkas?

Matkalla lammelle löysimme suloisia lehmiä maalauksellisen hienossa suomalaisessa maisemassa. Lehmät kiiruhtivat luokseni mutta en tiedä mitä mielenkiintoista he olettivat minulla olleen. Tai ehkä he vain olivat kiinnostuneita katselemaan minua, niin kuin minä katselin heitä.

Valkialammen rannassa oli laituri ja hiekkaa, maisema oli todella kaunis. Vesi toden totta oli melko turkoosia ja näimme siellä pari ahventakin jahtaamassa toisiaan laiturin kupeessa. Snorklauskamppeet eivät olleet mukana, harmi. Ne pitäisi aina olla mukana!

Ajomatkalla kuuntelimme musiikkia ja ihastelimme Kiteen kumpuilevaa maaseutua, hoidettuja pihapiirejä, peltoja, mutkittelevia ja rauhaisia teitä. Siellä täällä näkyi lehmiä ja hevosia. Pysähdyimme vielä Pajarinmäellä, jossa piti olla lyhyt luontopolku. Mäeltä onkin varmaan aikoinaan ollut hieno maisema järville, jotka levittäytyvät sen kahden puolen. Nyt polku oli varsin viidakkoinen ja suurien puiden suojelema. Keltaiset reittimerkit oli kuitenkin helppo löytää, joten saniaisten kätköissäkin reitti oli helppo seurattava. Koska kuljin edellä, sain naamaan ainakin sata hämähäkinseittiä. Infotaulut olivat kuitenkin mielenkiintoisia, ja yhdessä kohtaa alempana rinteessä oli myös aivan kaunis järvinäköala. Mäen laella olisi hieno paikka näkötornille!

Tämä pajari vaikuttaa olleen tosi ikävä tyyppi ja ihmettelenkin, että hänen mukaansa on alueella nimetty niin monia paikkoja. Toisaalta, säilyvätpä tarinat paremmin, kun paikannimistö pitää muistoansa yllä. Aikalaisensa kivittivät pajarin lopulta hengiltä. Pahan pajarin tarina löytyy Kitee.fi-sivustolta. Tykkäsin kuitenkin tosi paljon siitä, että luontopolun tauluissa kerrottiin juuri näitä paikallisia muisteloita.

Nälkä alkoi kurnia, joten haimme kaupasta lounasta ja palasimme mökille sitä lämmittämään. Ruuan päälle ehdimme onneksi pitää vielä kunnon siestan ja latautua hieman.

Aurinko paistoi edelleen kirkkaana kun ystäväpariskuntamme saapui mökille. Kahvinkeiton jälkeen lähdimme kylille, missä tapasimme Plamenin ja pääsimme hänen johdollaan näyttelykierrokselle. Olimme olleet paikalla hiukan etuajassa, ja lippujen ostamisen lisäksi ehdimme ennen kierrosta tutkailla mitä kaikkea näyttelypuodissa oli myytävänä. Päätimme, että matkaan lähtisi ainakin pari julistetta.

Kierroksen aikana uppouduimme kuuntelemaan kertomuksia ja tutkimaan esineistöä. Näyttelyyn oli tullut jonkin verran uutta sitten edellisen käyntimme. Suosittelen tätä kohdetta Nightwish-faneille lämpimästi, sillä esillä on paljon mielenkiintoista tavaraa ja tietoja. Näyttelyn voi kokea myös virtuaalisesti, ks. nightwishstory.com.

Kierroksen lähestyessä loppuaan Plamen esitti meille kutsun päästä lyhyesti tapaamaan Tuomasta myöhemmin samana iltana. Pelkäsin että olisimme häiriöksi, mutta Plamen vakuutti, ettei sellaista tarvitsisi pelätä.

Olen viime vuosina kokenut vuoristojen kokoisia tunteita Nightwishin musiikkiin uppoutuen. Olen alkanut nähdä ja kokea maailmankaikkeuden täysin uudella tavalla, sen, kuinka itsekin olen tähtipölystä koostuva eliö vaaleansinisellä ’arkilla’ avaruudessa, kuolleiden tähtien ja evoluution lapsi, elossa vain joitakin vuosikymmeniä, kuin silmänräpäyksen vuosimiljardien keskellä. Olen oppinut ymmärtämään kuinka käsittämätön tuuri on, että olen ylipäänsä syntynyt. Ja vaikka nämä asiat olisi voinut tietenkin lukea myös kirjoista, niin kyllä se on se musiikki joka on pukenut ne sellaiseen muotoon, että koko energiani ja olevaiseni alkaa niiden tietojen, oivallusten ja ajatusten edessä väristä. Että ne ihan oikeasti ovat alkaneet mennä tajuntaan. Koko universumi galakseista aitotumaisiin näyttää ja tuntuu nyt erilaiselta, paljon kauniimmalta ja kirkkaammalta, toivorikkaammalta ja arvokkaammalta ilman minkäänlaista tarvetta yliluonnollisuuksiin uskomiselle. Olen alkanut ymmärtää niiden faktojen merkityksen, arvon ja lumon, joita ennen pidin itsestäänselvyyksinä enkä siksi uhrannut niille juurikaan ajatuksia.

Tähtikirkkaina talviöinä musiikin parissa luonnon keskellä nämä kokemukset ovat olleet vavisuttavia, ja ensimmäistä kertaa tunnen nyt onnea syksystä koska tiedän, että noita hetkiä on jälleen luvassa iltojen pimetessä. Talvi ei ole minulle enää mörkö, vaan se antaa minulle mahdollisuuden katsoa avaruutta suoraan, esteettä. Pimeys avaa yhteyden minun ja avaruuden välillä. Juuri Nightwishin musiikki on herättänyt minut siihen – aiemmin kuljin Linnunradan alla sitä koskaan oikeasti näkemättä.

Toisaalta musiikin parissa on myös villitty ilot, purettu vihat, laulettu kilpaa, fiilistelty ja rentouduttu. En ihmettele lainkaan että englannin kielellä Nightwishin tuotantoon viitataan fanien keskuudessa (usein etenkin uusien fanien yhteydessä) sanalla rabbit hole. Tuotantoa on valtavasti ja jokainen kappale maalaa omat elävät maailmansa. Matka käy yhä syvemmälle ja syvemmälle näiden maailmojen uumeniin, eikä pysähtyminen tunnu kiinnostavalta vaihtoehdolta. Kun siihen kaikkeen alkaa perehtyä ja koukuttua, on olo todella kuin Liisalla Ihmemaassa. Itse taisin aikoinaan kompastua Ghost Love Scoreen ja lentää pää edellä kaninkoloon siitä. Alpenglown ja The Greatest Show On Earthin myötä ei tainnut olla paluuta enää.

Kierroksen päätyttyä ja ostokset tehtyämme suuntasimme takaisin mökille. Pienen hengähdyksen jälkeen oli taas aika lähteä – tällä kertaa pesäpallo-otteluun. Jo edellisellä reissullamme olin aistinut että pesäpallo on Kiteellä iso juttu, joten tuntui vähintäänkin yleissivistävältä käydä katsomassa yksi peli. Laskeskelin mielessäni, että edellisen kerran olen tainnut olla urheiluottelussa vuonna 2014, Vilppaan pelissä Salossa.

Tapahtuman suuruus yllätti, olin jostain syystä odottanut jotain paljon pienimuotoisempaa. Väkeä oli liikkeellä todella paljon ja katsomot täyttyivät hyvää tahtia. Stadion oli myös varsin suuri, siitä on ilmakuvia esimerkiksi täällä. Liian tiiviisti ei tarvinnut olla.

Pelaamassa olivat Kiteen Pallo ja Joensuun Maila. KiPan tullessa kentälle kajahti ilmoille musiikki, josta olin tunnistavinani tuttua kädenjälkeä. Kappale löytyikin myöhemmin Youtubesta hakusanoilla Nightwish KiPa. Olisin voinut sitä kuunnella paljon pidempäänkin (ja taas olin hiukan syvemmällä kaninkolossa).

En ollut koskaan sisäistänyt pesäpallon juonta tai sääntöjä peruskoulussa ja niinpä olin nytkin suurimman osan ajasta aivan pihalla. Ystäväni Essi oli onneksi paremmin kartalla ja pystyi vastailemaan kysymystulvaani. Tauolla haimme jätskit ja tapasimme Plamenin vaimoineen. Oli mukava kysyä ja kuulla heiltä Kiteeseen ja kiteeläiseen meininkiin liittyviä juttuja pelin lomassa. KiPa voitti, ja tunnelma oli varsin korkealla aurinkoisessa kesäillassa.

Illalla Plamen toden totta järjesti meidät tervehtimään Tuomasta. Minua ujostutti aika (tosi) paljon. Tilanne oli nopeasti ohi mutta siitä jäi todella aurinkoinen, hyvä mieli. Plamenin ottamasta kuvasta jäi meille suuri konkreettinen muisto, ja minä sain kuin sainkin ujostukseltani sanottua sen suurimman mitä sydämelläni oli: Kiitos musiikista.

Tajusin vasta jälkikäteen että olisi ollut mukava ottaa yhteiskuva myös Plamenin kanssa. Yleensä kammoan olla kameran edessä ja välttelen kuvatuksi joutumista viimeiseen saakka, mutta joitakin muistoja olisi arvokasta oppia ikuistamaan. Elämässä hetket ovat ohikiitäviä.

Illan hämärtyessä laitoimme saunan lämpiämään ja teimme nuotion grillikotaan. Päätin, että nyt minä jaksan valvoa: tänään olisi se ilta, kun minä katselen taas tähtiä. Kas kun meillä Lapissa on jo monta kuukautta ollut niin valoisaa, ettei tähtiä ole näkynyt yhtäkään. Etelässä oli jo kunnolla pimeä yö, ja koska taivas oli pilvetön, minä halusin valvoa. Onneksi oli hyvää seuraa ja niin kaunis paikka, sen kaiken keskellä oli hyvä olla.

Iltamakkaroiden jälkeen miehet saunoivat pitkän kaavan mukaan ja me Essin kanssa paransimme maailmaa. Tupa oli lämmin ja kotoisa, aika tuntui pysähtyvän. Kun pimeys oli laskeutunut, lähdin hetkeksi yksin ulos. Kävelin laiturille ja tutkin taivaanrantaa, sen kirkkaina loistavia planeettoja sekä muutamia ensimmäisiä tähtiä.

Pienen hetken jälkeen taivas oli jo niin pimeä, että saatoin seistä keskellä pihaa ja katsella tähtiä suoraan ylöspäin. Löysin tutut kuviot ja tutun tunteen. Tuntui erityisen hienolta, että vielä tämäkin hetki oli osunut samaan päivään.

Aamulla heräilimme hitaasti ja yhdessä siivosimme mökin. Huuhdoimme saunan, laitoimme uudet karamellit vanhojen tilalle, asetimme uuden kahvipaketin kaappiin, tiskasimme, pyyhimme pöydät, petasimme pedit, tamppasimme matot ja imuroimme. Rauhassa ja huolella. Siitä ystävät lähtivät omille teilleen, me tapasimme vielä Plamenin lyhyesti ja kiitimme häntä kaikesta. Aikamme Kiteellä oli ylittänyt kaikki odotukset.

Ihan heti emme Kiteeltä kuitenkaan vielä lähteneet. Lokakuussa oli ollut kovin kylmää snorklata kuuluisassa Valkiajärvessä – itse asiassa heti seuraavana päivänä satoi lunta. Niinpä halusin sinne takaisin nyt, kun oli melko paljon lämpimämpää ja aurinkoisempaa. Niinpä ajoimme viime kerrasta tutulle parkkipaikalle ja suuntasimme rantaan. Mies jäi rantametsikköön odottelemaan minua takaisin vedestä.

Vesi todella oli kristallinkirkasta. Pidin siitä, että vedessä oli paljon hakopuita, vanhoja ja uudempia. Puita veden alla on aina mielenkiintoista tutkia, ja niiden lomassa monesti myös piilottelee kaloja. Tällä kertaa seurana oli pieniä ahvenia – tiedättehän, sellaisia, joissa on melkeinpä vain suuret silmät ja pyrstö. Todella suloisia.

Potkiskelin rannan tuntumassa kunnon kierroksen. Jotenkin sivusilmällä vahtasin koko ajan että nouseeko syvyyksistä näkyviin sukeltaja. Rannalla on sukeltajien tukikohta ja siellä näytti nytkin olevan väkeä. Ajatus syvyyden syövereistä nousevasta tummasta ihmishahmosta tuntui kuumottavalta. Onneksi seurana oli lopulta vain kaloja (tai niin ainakin kuvittelen).

Kun sitten lopulta nousin vedestä ja puin päälle (olin unohtanut pyyhkeen autoon aivan kuten viime kerrallakin) oli aika palata ihmisten ilmoille ja jättää Kitee taakse tältä erää. Kävimme vielä keskustassa syömässä ja suuntasimme sitten Savonrannan ja Varistaipaleen kautta kohti Vehmersalmea. Olimme äärimmäisen kiitollisia kaikesta kokemastamme, olimme rikastuneet monella uudella ja arvokkaalla muistolla, joissa riittää yhteistä muistelua vielä kauaksi aikaa eteenpäin.

Tuntuu hyvältä vastaanottaa hiljalleen syksyä kaiken tämän jälkeen.