Vaikka pääsimme Saloon perille vasta illalla, päätin tehdä aikaisen aamun suunnitelmia. Olin hieman aiemmin tullut ajatelleeksi, että haluan kävellä Matildajärven kierroksen Teijon kansallispuistossa. Reitti on kuitenkin suosittu ja alkaa puiston pääportilta joten tuumin, että pitää valita merkillinen ajankohta jotta ei tarvitsisi tavata siellä muita. Niinpä lähdin aamulla kuudelta kohti Matildaa ja jalkauduin maastoon varttia vaille seitsemän.
Ajomatka Matildaan toi mieleen valtavasti muistoja. Tuttujen ja puolituttujen ihmisten taloja, tuttuja lenkkireittejä, tuttu kyläkauppa, tuttu baari, tuttu mutkainen tie… Kaikki tuo oli niin hilkulla tulla joskus kodikseni. Ehdin viettää siellä paljon aikaa ennen kuin muutin pohjoiseen. Etenkin eräs mutkassa metsän keskellä oleva mökki herättää aina ajatuksia, koska kävin siellä aikoinaan katsomassa, olisiko mökistä minulle kodiksi. Muistan, että mökin piha kasvoi puolukkaa ja vuokra oli vain 400 euroa. Kuitenkin tuolloin tuntui, että mökki olisi minulle yksinäni liian syrjäinen.
Matildajärvi oli vasta heräilemässä aamuun. Parkkipaikalla oli pari suomalaista autoa ja yksi Saksan kilvissä. Autoista näki, että ne olivat olleet siinä yön yli. Se huojensi – ihmiset varmaan yöpyivät maastossa ja nukkuivat vielä.
Kauniit rantamaisemat alkoivat heti ensimmäisten askeleiden jälkeen.
Reitti johdatti rantakalliolta toiselle välillä juurakkoisen polun, välillä ohuiden pitkospuiden myötä. Tikka naputteli ylhäällä kelossa ja harmaahaikara liihotti järvenselällä. Järvellä olevilla kivillä istuskeli lokkeja niin hiljaa, että ne taisivat nukkua vielä. Nautin katsella tyyntä järveä ja usvaa sen peittona. Ja ne sileät ja jylhät rantakalliot, miten kauniilta ne näyttivätkään!
Otin parissakin paikkaa kengät ja sukat pois jaloista jotta pystyin nauttimaan kallioista paremmin. Kallioiden suloinen siloisuus ja huojentava viileys tuntuivat hyvältä jo hiostuneissa jalanpohjissa. Imin ajatuksissani salolaisen peruskallion voimaa jalkapohjien läpi itseeni ja tunsin juureni syvällä maan uumenissa vahvoina ja vankkumattomina. Mikään ei ole muuttanut niitä juuria seitsemässä vuodessa, tai korkeintaan ne ovat vahvistuneet.
Olo oli niin kotoisa, että sydän aivan kehräsi – olen niin ylpeä ja onnellinen kotikaupunkini kansallispuiston paratiisimaisista maisemista ja tunnelmista. Tuntui hyvältä saada kokea se kaikki yksin, sain käydä eräänlaista kuulumisten vaihtoa juurieni, kotikansallispuistoni ja muistojeni kanssa.
Aamuaurinko alkoi kirkastua ja se puki yön kasteleman varvikon, kanervikon ja kaislikon triljooneihin kastetimantteihin. Hämähäkinseitit siellä täällä hehkuivat valkoisina valosta.
Pitkospuu oli kapea, eteensä sai katsoa. Saavuin puiselle sillalle, jossa lapsena bongasin ensimmäisen tavini parhaan ystäväni Tanjan kanssa. Kaksi tavipoikaa lähti tuolloin lentoon järveen laskevasta leveästä ojasta. Olimme todella innoissamme, sillä olimme kovia lintuharrastajia ja tavi ei todellakaan ollut kovin arkinen lintu meille.
Kierroksen loppupuolella reitti kulki jonkin matkaa kylätietä pitkin. Ihmisiä oli pihoillaan aamuaskareissaan ja juoksipa joku reippailijakin minua vastaan. Luulin, että reitin polkuosuudet olivat jo takana päin ja kuvittelin palaavani autolle tietä pitkin. Onneksi reitti sukelsikin pian kuitenkin uudelleen metsään ja nousi vielä todella hienoille näköalakallioille. Löysin pitkän ja kaartuvan hiekkarannan, laiturin yksinäisine kalastajineen sekä eräät reitin hienoimmista maisemista vielä juuri ennen paluuta parkkipaikalle. En ihmettele lainkaan, että juuri tämä reitti on puiston suosituimpia.
Kun palasin kotiin, oli kello ehkä kymmenen. Päivä oli siis alussa vasta. Lähdimme iskän ja mieheni kanssa hakemaan autooni uusia renkaita. Monet autoon liittyvät asiat on kokemusteni mukaan paljon helpompi ja halvempi hoitaa etelässä kuin Lapissa. Niinpä tälläkin kertaa ajoimme rengasliikkeen pihaan ilman ajanvarausta, ja auto otettiin muitta mutkitta heti sisälle renkaanvaihtoon. Lasku töineen oli halvempi kuin mitä olimme varautuneet maksamaan.
Myöhemmin päivällä ajelimme äidin kanssa seikkailemaan. Paluumatkalta isoäidin luota mutkittelimme itsellemme uuteen kohteeseen, Perttelin Varkaankellarinmäelle, jonka olin bongannut Retkipaikasta. Mäki sijaitsee aivan Hossuksen uimarannan vieressä, ja uimaranta on minulle tuttu aivan pikkulapsesta saakka, koska se on ollut lapsuuteni lähin uimaranta. Siellä olen käynyt uimakoulun ja sinne on monina kesäiltoina ajettu rättärillä katto auki kauniiden, aurinkoisten maalaismaisemien halki. Mutta Varkaankellarinmäestä minulla ei ole ollut mitään tietoa.
Pienen polun alkua piti hetken aikaa etsiskellä, mutta löysimme sen kyllä kunhan luin Karoliinan Retkipaikka-jutun tarkemmin. Jo muutaman askeleen jälkeen alkoi löytyä valtavia lohkareita, joiden alla oli luolamaisia tiloja.
Mäellä on eräänlainen rotko, jonka maisema on todella hämmästyttävän hieno. Tuntuu oudolta löytää tällaisia paikkoja kotikylältään vasta aikuisena – luulisi tällaisten olevan aivan yleisessä tiedossa!
Halkeaman mittasuhteet olivat meidän raajoillemme liian suuret, emme pystyneet kiipeämään sitä ylös. Kaarsimme kallion sivuitse päästäksemme sen laelle, ja sieltä se onnistuikin suhteellisen helposti. Ylhäältä mäeltä oli kaunis ja yllättävän avara näköala. Nousua mäelle oli ainakin lihasvoimin ollut todella maltillisesti joten tuntui erikoiselta, että mäeltä näkyi niin kauas. Tutkimme maisemaa pitkän aikaa ja etsimme sieltä tuttuja maamerkkejä. Tuuli puhalsi yhtä aikaa lämpimänä ja virkistävänä, koko hetki tuntui hyvältä.
Kalliokiipeilyn jälkeen vietimme tietenkin uimahetken Hossuksella. Ranta oli melko tyhjä, pieni poikajoukkio pyöri siinä hetken aikaa ennen kuin nousivat polkupyöriensä selkään ja lähtivät. Hossuksen ranta on ihana, sopivan pieni, syvä ja hiekkapohjainen, ja maisema on kaunis. Tuttu paikka, joka tuntuu aina hyvältä.
Seuraavan päivän aloittelimme torikahvilla. Pidän Salon torin aamuisesta tunnelmasta, tuulessa liehuvista vahaliinojen helmoista, pöytäryhmiä tutkiskelevista naakoista ja varpusista, munkkien ja kahvin tuoksusta sekä aamun rauhassa porisevista ihmisistä. Sää oli pilvinen ja hieman tuulinen, istuimme varjon alla kaikki neljä ajan kanssa, meillä ei ollut minkäänlaista aikataulua. Kun siitä kuitenkin lopulta irtauduimme, ajelimme Muurlan suunnille suureen patsaskauppaan. Olemme mieheni kanssa jo viime vuodesta lähtien etsineet pöllöpatsasta ja arvasin, että nyt sellainen löytyy. Pöllöjä oli valittavana muutamiakin erilaisia, ja löysimme sieltä omamme, joka nyt koristaa kannonnokkaa pihallamme.
Pöllöostosten jälkeen maaseutukierroksemme jatkui Perniöön, jossa lounaan jälkeen lähdimme tutkimaan Perniön Kosken maisemia. Aivan Raaseporin rajalta löytyy siis Koski-niminen vanha pieni ruukkikylä, joka ei turistille ehkä ihan hurjasti anna, mutta ainakin paikalliselle on oikein mukava pieni paikka käydä kotiseutua tutkimassa. Sillalta on hieno maisema alas joelle sekä voimalaan.
❤
Alueella on myös yksityinen kirkko, joka on siirretty nykyiselle paikalleen Antskogin ruukista Raaseporin puolelta (ks. Retkipaikka). Kirkko on kuitenkin melko lailla puiden katveessa alueella, jonne ei ymmärtääkseni saa edes tietä pitkin kävellen mennä, joten se jäi meillekin mysteeriksi. Toisaalta alueella oli yksi kyltti joka vihjaisi että siellä jossain olisi kahvilakin, mutta sekin oli kyltin mukaan kiinni ainakin nyt, joten emme lähteneet katsomaan. En tiedä, olisiko kahvilavierailun aikaan mahdollista nähdä kirkkokin paremmin.
Illalla istuskelimme vielä sisareni ja hänen miehensä kanssa pihalla grillailemassa. Seuraavana päivänä minä ja mieheni lähtisimme Kiteelle ja vanhempani puolestaan Kuopioon, jossa tapaisimme heidät uudelleen myöhemmin. Oleilu Salossa jäi tällä kertaa lyhyeksi, mutta olimme innoissamme lähdössä Kiteelle ja tuntui hyvältä ajatella, että vanhempiakin näkisi vielä uudelleen ennen pohjoiseen vetäytymistä.
Saari avaruudessa 