Kasvit tai vähintään hakopuut tekevät vedenalaisesta maailmasta mielenkiintoisen osan sielunmaisemaani. Kuten en ihan erityisesti välitä yksitoikkoisesta paljakasta maan pinnallakaan, en veden allakaan jaksa katsella tasaista hiekka-, kivi- tai tomukenttää, jossa ei ole mitään mielenkiintoista. Tämä vaikuttaa paljon siihen, palaanko johonkin rantaan uudelleen vai en.
Ounasjoen vesi ei ole turkoosia, mutta se on kuitenkin mukavan kirkasta käydä ihastelemassa. Vesi on tummaa, rusehtavaa, mutta näkyvyyttä on aurinkoisella säällä muutama metri.
Lähdin tutkimaan erästä pientä saarta, joka on lähes yksinomaan hiekkaa. Saarella kasvaa heinää ja pensaita, ja veden alla kasvaa monin paikoin todella kauniita kasveja.
Tällaisten kasvien joukossa en ollut aiemmin tullut liikkuneeksi muutoin kuin kanootilla tai veneellä yli lipuen.
Saari oli niin pieni, että sen ympäri oli uinut nopeasti, vaikka liikuinkin hyvin hitaasti. Aivan rannan tuntumasta löysin parven tooodella pikkiriikkisiä kaloja – olisivatko nuoria mutuja?
Aurinkoa piisasi, siitä ei tänä kesänä ole ollut puutetta. Tummassa vedessä huojuvat kasvit näyttivät vedenalaiselta metsältä.
Ounas on aika hyvä esimerkki siitä, ettei veden tarvitse olla kristallin kirkasta ollakseen tutustumisen arvoista. Olennaisinta on, ettei se ole sameaa – sameassa vedessä ei vaikuta snorklata.
Saari avaruudessa 