Minä olen aika laiska. Olen järjestänyt elämääni pitkälti sen mukaan, että aikaa lorvimiseen olisi paljon. Tykkään siitä, että ei ole liikoja velvollisuuksia, jotta saa ottaa rennosti niin paljon kuin mahdollista. Nautin siitä, kun ei tarvitse tehdä mitään.
Koska se, ettei tarvitse tehdä mitään, antaa vapautta tehdä sitä mitä milloinkin haluaa (jos haluaa).
Minulla on pieni talolaina. Minulla ei ole lapsia. Minulla ei ole edes koiraa jota pitäisi lenkittää. Minulla ei ole paljoa tavaraa, eikä siten paljoa siivottavaakaan. Minulla ei ole projekteja, joita väkisin pitäisi työstää. Ei kukkapenkkejä kitkettäväksi, ei nurmikkoa ajettavaksi. Luonnonkasvit kasvakoot missä kasvavat. Piha, sen enempää kuin kotikaan, ei ole työleiri. Se on minulle tärkeää.
Kun läppäri työpäivän jälkeen sulkeutuu tai kun vapaapäivän aamuna herään, voin päättää mitä haluan tehdä, minne haluan mennä – tai haluanko tehdä mitään tai mennä minnekään.
Ajatus tavoitteellisuudesta saa minut voimaan pahoin. Joillakin ihmisillä tavoite toimii ilmeisesti kannustimena – halutaan haastaa itseä ja saavuttaa jokin tavoite, joka syystä tai toisesta on päätetty asettaa. Ja siitä sitten saadaan energiaa. Joillakin suorituksesta saatu energia vielä kasvaa siitä, että päästään kertomaan julkisesti muille, että mitä kaikkea on tullut saavutettua.
Mutta minulla se ei mene niin. Minulle tavoite merkitsee stressiä. Että johonkin pitäisi pyrkiä. Että pitäisi huhkia sen vuoksi että voisi saavuttaa jotakin.
Ehkä samasta syystä myös kilpailuviettini on nolla. En saa iloa voittamisesta eikä mieleni pahoitu häviöstä, katson ennemmin maalin kuivumista kuin urheilua. Kilpailunhalu tai halu näyttää menestystä muille tai juhlia sitä edes itsekseen on minulle kuin vierasta kieltä.
En ymmärrä ylisuuria taloja ja ylihienoja autoja ylisuurine talo- ja autolainoineen. En ymmärrä näyttämisenhalua enkä ymmärrä miksi laiskuudessa olisi jotakin pahaa. Miksi ihanne on, että näyttää suorittajalta? Eihän siinä ole järkeä.
Esko Valtaoja kertoi keväällä haastattelussaan Me Naisissa:
”Olen aina ollut veltto ja kunnianhimoton hetkessä eläjä. Minulla ei ole koskaan ollut erityisiä tavoitteita. (…) Kun jokin tilaisuus on sattunut kohdalle, olen tarttunut siihen ja tehnyt asiat niin hyvin kuin olen osannut ja laiskuudeltani kyennyt.”
”…ja laiskuudeltani kyennyt.” Nerokasta ja ah niin ihanan rehellistä. Minusta olisi tuon myötä tullut Valtaoja-fani, jos en olisi sitä ollut jo ennenkin.
En ole enää vuosiin edes pyrkinyt peittelemään omaa laiskuuttani – en tiedä miksi tai keneltä sitä peittelisin. Kotityöt tulee hoidettua sen verran kuin on tarpeen, ruokaa tulee tehtyä siten että elämme. Työasiat otan hyvin vakavasti ja töissä ahkeroin parhaani mukaan – mutta vain neljänä päivänä viikossa, koska pienien menojeni takia pienemmät tulotkin riittävät.
Mutta kaikki se muu aika – ja sitä on paljon – sen käytän niin kuin haluan, mikä hyvin usein tarkoittaa rentoutumista esimerkiksi elokuvien tai television äärellä. Tyhjänkävelen kylätiellä musiikkia tai podcasteja kuunnellen ilman tavoitteita tai älykelloa. Saatan järjestellä pihaa tai lähteä retkelle jos siltä tuntuu, tai juoda oluen kuistilla tai sohvalla vaikka jo viikonlopun iltapäivällä, jos haluan. Käyn uimassa ja usein tutkin luontoa, koska se tuntuu hyvältä. Nukun viikonloppuisin aivan rauhassa mielin vaikka puoleenpäivään, jos siltä tuntuu. Voin syödä kakkua ennen pääruokaa. Usein saatan lorvailla koko päivän, enkä kerta kaikkiaan tunne siitä minkäänlaista huonoa omatuntoa.
En ole tullut tästä koskaan kirjoittaneeksi, koska lorvailu ja sen rakastaminen on minulle niin itsestäänselvää, etten ole tullut edes ajatelleeksi sitä. Tämän kevään aikana olen somessa kuitenkin törmännyt usein sellaiseen sisältöön jossa anellaan, että ihmiset olisivat armollisempia itselleen ja toisilleen eivätkä yrittäisikään aina näyttää ahkerilta, reippailta ja menestyneiltä, vaan että jokainen saisi olla avoimesti laiska ja näyttää sen myös muille.
Tämä olkoon nyt minun panostukseni, eräänlainen oma ulostuloni kollektiivisen ryhmäpaineen alentamiseksi, että minä olen laiska ja tavoitteeton. Silti minulla menee ihan hyvin ja nautin elämästä täysin siemauksin.
Saari avaruudessa 