Lapsuudenkodistani, jossa olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni, on Uskelanjoen rantaan lyhimmillään matkaa reilut 600 metriä. Onkin erikoista ja ehkä hiukan harmillistakin, että Uskelanjoki on siitä huolimatta jäänyt minulle elämässäni hyvin vieraaksi. Olen nähnyt sitä useimmin Salossa, jossa sitä kutsutaan Salonjoeksi. Joki virtaa torin laidalla ja sen yli johtaa monta siltaa, jotka olen ylittänyt lukemattomia kertoja jo pelkästään kouluaikoinakin, kun esimerkiksi lukio ja linja-autoasema olivat joen eri puolilla.
Mutta suurin osa noin 40 kilometriä pitkästä Uskelanjoesta on minulle umpivierasta. Osaan nimetä Ounasjoen varrelta lukuisia kyliä ja tiedän suhteellisen hyvin miten Ounasjoki luikertaa 300 kilometriä pitkän matkansa Hetasta Rovaniemelle, mutta Uskelanjoen mutkia en tunne – en edes moniakaan kyliä sen varrelta.
Uskelanjoki toki piilottelee huomattavasti tehokkaammin kuin pohjoinen mahtiserkkunsa. Kun katselet maisemaa lähimmiltä maanteiltä, luulet katsovasi pelkkiä peltoja maataloineen. Et huomaa, että siellä peltojen keskellä pudottautuu syvä uoma, jossa Uskelanjoki virtaa. Jokiuomaa ei monestakaan paikasta voi kovin nähdä, eikä joen äärelle pääseminen kaupungin ulkopuolella ole ollenkaan yksioikoista. Siinä missä Ounasjoen rannoilla on valtavasti laavuja siellä täällä, pitävät saviset pellot Uskelanjokea aika tiukasti otteessaan, eikä joen rannoilla ole tietääkseni minkäänlaista virkistyskäyttöä (pois lukien ehkä paikallisen metsästysseuran metsästysmaat, jos se virkistyskäytöksi lasketaan). Pysäköintipaikkoja, joista olisi hyvä kulku joelle, ei minun tietääkseni taida olla olemassakaan. Uskelanjoen rantojen virkistyskäyttöä saattaa toki osaltaan hidastaa ainakin se, että joella on tapana silloin tällöin nielaista savisia rantatörmiään mukaansa. Onpa se kahmaissut matkoihinsa osan Emäkirkon hautausmaastakin aikoinaan…
Uskelanjoki on ELY-keskuksen mukaan kuitenkin valtakunnallisesti arvokas maisema-alue. Etelässä asuessani en nähnyt enkä ajatellut juurikaan koko jokea, mutta kun nykyään katson sitä, ymmärrän hyvin miksi sitä pidetään arvokkaana. Uskelanjoen maisema on hyvin persoonallinen. Rinteet ovat paikoin tosi jyrkkiä ja kasvavat luonnostaan niittyä; siellä täällä kasvaa pieniä metsikköjä muun muassa leppää ja kuusta, kuin keitaita niittyjen keskellä; jokiuoman ylimmille rinteille noustessa huomaa kaikkialla levittäytyvät pellot ja yksittäiset talot siellä täällä, ja kohiseepa joessa koskiakin.
Lähdin eräänä iltana äidin kanssa tutkimaan jälleen jokirantaa ja suuntasimme vanhalle retkeilyreitille, joka johdattaa maantieltä ”Lammaskosken suvannolle.” En ole ihan varma mitä tuo suvanto tuossa meinaa, kyllä siinä varmaan suvanotkin tosiaan on aivan kauniin maiseman muodostaenkin, mutta kyllähän Lammaskoski itsessään on paljon komeampi nähtävyys. Reitin viitoitus on kovin niukkaa, mutta sillat ojien yli ovat yhä paikoillaan, joten pienellä seikkailuhengellä ja hyvillä jalkineilla eteneminen onnistuu kyllä.
Vanhan Talmun tehtaan kulmalla niitty kasvoi keltaisenaan leskenlehtiä. Perhoset lepattelivat auringon lämmössä meidän etsiskellessämme jonkinlaista polkua jalkojemme alle. Luulenpa, että löysimme lähinnä kauriinpolun – muita kulkijoita ei täällä taida juuri olla? Outoa sinänsä, jos koko kylä lenkkeilee vain metsissä, kun näin hieno jokiuomakin olisi tarjolla. Toisaalta, niinhän minäkin aina ennen tein.
Kuljimme aluksi pellonreunaa törmän ylärinnettä pitkin. Tässä kohtaa ei uoman pohjalla virrannut vielä Uskelanjoki, vaan pieni mutta keväisen iloisesti soliseva ojapahanen, joka oli vasta matkalla kohti jokea kuten mekin.
Jossain vaiheessa pudottauduimme nilkkojamme varjellen hieman alemmas rinteelle päästäksemme sukeltamaan kuusikkoon, joka oli tehnyt minuun vaikutuksen aiemmalla käyntikerrallani.
Kuusikon hämäryyden jälkeen maisemat aukenivat jälleen ja saimme katsella todella kauniita näkymiä. Alhaalla virtaavan ojan pienuutta katsellessa maiseman piirteitä oli vaikea ymmärtää: niin pieni oja ja niin valtavat, suorastaan jylhät rinteet? Vedellä on iso voima, kun se vain saa aikaa. Savimaata kuluttaessaan vesi taitaa olla erityisen hyvissä voimissaan.
Eräässä kohtaa oli oja päässyt paisumaan pieneksi lammeksi – lompoloksi, sanottaisiin varmaankin täällä Lapissa, vaikka yleensä lompolo kai tarkoittaa isomman joen isompaa järvipaisumusta. Laskeuduimme sen rantaan maisemaa hetkeksi katselemaan. Siellä alhaalla muu maailma tuntui niin kovin kaukaiselta, koska molemmin puolin nousevat rinteet pitivät ihmismaailman näyt ja äänet poissa.
Vieläkään emme olleet Uskelanjoella. Kuljimme pienen metsikön läpi, metsäsaarekkeet ja avarat niityt vuorottelivat tiuhaan. Tapasimme suuren männyn, josta oli katkennut valtavan paksu oksa. Ajattelin ensin että oksa on ainakin reiden paksuinen, mutta kun nyt katson tuota alla olevaa kuvaa, niin oksa näyttääkin paksummalta kuin minun koko kehoni. Silti itse puu on vielä niin paljon suurempi, että oksa saattaisi hyvinkin jäädä huomaamatta, ellen sitä erikseen mainitsisi.
Mieleni teki mennä katsomaan puuta lähempää ja koskemaan sitä. Puu tuntui minusta jonkinlaiselta kylänvanhimmalta, kotikylänvanhimmalta, ja siten hyvin merkitykselliseltä. Tuntui hienolta ajatella että on itse ponnistanut samasta maasta, saman kylän ja joen sydämestä kuin tämä puu.
Vielä muutamien kauniiden yksityiskohtien, kuten keltaläikikkäiden haapojen kautta saimme matkata, kunnes saavuimme Uskelanjoelle.
Tässä kohdassa istahdimme hetkeksi alas silläkin uhalla, että persaus kastuisi kevätkosteassa maassa. Paikka ja hetki olivat niin hienot, että oli ihana pysähtyä.
Joki virtasi uomassaan kaikessa rauhassa, se ei kohissut eikä liplattanut, ihan hiljaa vain eteni. Kevättuuli viilensi otsaa ja savinen heinikko tuntui hetken aikaa lämpimältä takapuolen alla, ennen kuin maan kylmä ehti sen lävitse.
Sitten olikin hyvä hetki jatkaa matkaa. Vieressämme kohosi kyltti joka ohjasi eteenpäin ja kertoi kohteemme olevan 600 metrin päässä ylävirtaan. Sinne siis!
Jokirinteessä eteneminen oli hidasta. Jokainen askel oli harkittava tarkoin, sillä jalkojen alla oli vuorotellen märkää ja vuorotellen niitä korkeita heinätöppäreitä, tiedättehän sellaisia, joista Hiljaisen kansan päät on tehty. Kuin ihmisten päitä, jotka päälle astuttaessa niiaavat johonkin suuntaan ja sitten tuleekin kova hoppu löytää seuraavilla askeleilla tasapaino ellei halua kaatua sinne pöheikköön.
Mutta maisemat olivat kauniit ja selvisimme ehjin nilkoin sekä melkein kuivin jaloin.
Yhdessä paikassa muutama jäälautta lepäili vielä talven jäljiltä suurien kuusien katveessa. Olisiko tämä nyt sitten se opasviittojen lupailema suvanto? Tässä joki virtaa laiskana ja ehkä sitten syvänäkin kosken alapuolella.
Tulimme kynnetyn pellon laidalle ja etenimme sen reunaa heinikon puolella pysytellen. Joen ja pellon välillä olevassa korkeassa pajukossa seisoi savinen vesi siniharmaana. Kurki oli siellä varmaankin sammakoita tiirailemassa, ja joutui meitä sitten väistämään. Pahoittelumme.
Siellä koski jo kohisikin. En tiedä onko mistään koskesta mahdollista kävellä pysähtymättä ohi? Ei minun ainakaan ole. Kosken äärellä pitää pysähtyä, ei ole muuta vaihtoehtoa. Koskea pitää katsella ja kuunnella ja sen ilmaa pitää nuuhkuttaa ja tunnustella. Pitää tarkkailla mitä maasta löytyy ja millaisia puita kasvaa, millaisia kivia kosken sylissä näkyy ja näkyykö eläimiä.
Punainen puu toi mieleen lapsuuden leikit. Laho leppä toimi kotileikissä täydellisenä lohiruokana.
Lammaskosken rantametsä ei ole helppokulkuinen, sillä rääsikkömäiset puut tarttuvat pipoon ja risut uhkaavat silmiä. Eteneminen on hidasta, mutta seikkailufiilis on aito. Ja mihinpä siellä kiirehtiä pitäisikään, ei mihinkään.
Etsimme rantametsästä ison tutun kuusen, jonka juurella olemme seisoskelleet ennenkin.
Muistelimme kuinka vuosi sitten keräsimme täältä suuren vyyhdin rantapuihin tarttunutta siimaa pois. Nyt sellaista – tai muutakaan roskaa – ei onneksi näkynyt, joten lähdimme palailemaan kotiin erityisen hyvillä mielin. Eikä kotimatka ollut pitkä, vain noin kilometrin.
Ehkäpä tulevilla reissuilla tutustun Uskelanjokeen jostain itselleni uudesta paikasta ylävirralta, jos se on mahdollista. Olisikohan sitä mahdollista kulkea päästä päähän?
Saari avaruudessa 