Linturetki Halikonlahdelle ja muistoja sen rannalta

Innostuin linnuista ala-asteikäisenä aika isosti. Isäni on tainnut tarkkailla lintuja aina, ja lisäksi silloinen opettajani oli lintuharrastaja, minkä ansiosta saimme opetella lintuja koulussa suuret määrät. Välillä lintuja opiskeltiin jopa muiden oppiaineiden tunneilla, ja rakastin sitä. Sitten kävi niin, että aloin tarkkailla lintuja vapaa-ajallakin silloisen parhaan ystäväni kanssa. Osana tätä harrastusta oli se, että kevätviikonloppuisin lähdimme isän kanssa Halikonlahdelle.

Halikonlahti on melkein Salon keskustaan ulottuva merenlahti ja hyvä lintupaikka. Alueella on merenlahden lisäksi puhdistamon rakennettuja vesialtaita sekä nykyään muun muassa kelluvia saaria. Sen ympärillä on muitakin hienoja retkipaikkoja kuten sillan päässä kohoava Vuohensaari ja veden takana Vaisakko.

Vastarannalla Vaisakon kalliot

Kuitenkin silloin, kun olin vielä ala-asteella, paikassa oli myös jotain kovin ikävää. Se oli roskainen ja jotenkin saastaisen oloinen, vesi oli niljakasta niin meressä kuin puhdistusaltaissa, ja kerran löysin lintutornin alta jopa käytettyjä huumeruiskuja. Kuitenkin lintupaikkana alue oli niin verraton, että sinne suunnattiin linturetkelle kerta toisensa jälkeen.

Lintutorni Timali ja vihreäpohjainen infotaulu sen juurella olivat täällä jo kun olin lapsi.

Nykyisin Halikonlahti elää uutta aikakautta. Vesi on edelleen savisen ruskeanharmaata luonnollisesti, sillä lahteen laskevat Uskelan- ja Halikonjoki virtaavat savimaiden läpi, mutta vesi ei enää ole ällöttävän niljakasta eikä sellaista vihertävän kuplivaa, jollaisena sen lapsuudesta muistan. Lapsena en olisi ikinä mennyt uimaan Vuohensaaren uimarannalta, mutta nykyään voisin aivan hyvin mennä, ja siellä onkin muuten tosi kiva uimaranta. Muistan kuinka lapsena kävimme siellä kerran kanoottiretkellä ja kanootti oli hirveän näköinen kun se nostettiin sieltä ylös. Onneksi asiat ovat muuttuneet!

Lisäksi lintualue on laitettu todella siistiksi: lintutorneja on nykyään kaksi ja lisäksi on esteetön lintulava, esteetön reitti sekä istuskelupenkkejä. Roskia en muista nähneeni siellä enää aikoihin, sen sijaan retkeilijöitä kyllä.

Käydessäni keväisin kotikonnuilla on aamuretki isän kanssa Halikonlahdelle aina ohjelmassa. Niin tälläkin kertaa, itse asiassa lähdimme matkaan heti ensimmäisenä aamuna. Taivas valkeni pilvettömänä ja rättisitikka lähti käyntiin kuin palmun alta, vaikka sen verran viileää olikin, että ikkunat piti skrapata. Hyristelimme Uskelanjoen jokiuomaa seuraillen kaupungin läpi Halikonlahdelle, jossa västäräkki ilmoittautui jo ennen kuin ehdimme parkkiin.

Parkkipaikalla oli muutama muukin auto. Muistan, että kyhmyjoutsenet ovat usein olleet vastassa heti parkkipaikan tuntumassa pullaa odottamassa, mutta tällä kertaa niitä ei näkynyt. Sen sijaan Hirvilinnan suunnassa laineilla oli laulujoutsenpari.

Koska olen nykyään turisti myös omalla kotiseudullani, kiinnitin ensimmäistä kertaa Halikonlahdella huomiota myös johonkin muuhun kuin lintuihin: Lapissa ei kartanokulttuuri juuri loista, ja niinpä vastarannalla kohoava mahtava Wiurilan kartano lukuisine muine rakennuksineen kiinnitti kyllä huomioni, ensimmäisenä persoonallinen ja muista erillään kohoava Hirvilinna, joka käsittääkseni on Wiurilan vanha viljavarasto (?).

Pitääpä joskus käydä siellä Wiurilassakin. Olen niin pihalla että piti ihan kartasta tarkistaa, mikä kartano ylipäänsä oli kyseessä – kas kun alueella on muitakin kartanoita, muun muassa Vuorentaka. Kartta kuitenkin paljasti että Vuorentaka jää Hirvilinnan (yllä kuvassa) ja Vaisakon väliin, eli se on eri puolella Hirvilinnaa kuin Wiurila. Lisäksi Vuorentaassa ei näy olevan läheskään noin massiivisia rakennuksia. Pieni yleissivistävä kartanokierros kotikaupungissa olisi tosiaan enemmän kuin paikallaan…

Naurulokkeja kelluvilla saarillaan

Naurulokit täyttivät alueen kevätaamuisen ilman kirkunallaan, ja aina välillä kalalokkikin kiekaisi ilmoille oman ihanan huutonsa. Rakastan lokkien äänimaailmaa ja tankkaan sitä aina kun mahdollista, sillä jostain syystä meillä pohjoisenkotona ei lokkeja liiku – tiira tai pari vain harvakseltaan. Naurulokki on suloinen kaveri, se näyttää melkein siltä kuin hymyilisi.

Kuljimme tuttua polkua eteenpäin kohti ensimmäistä lintutornia ja sen ohi. Ensimmäisen lintutornin eli Timalin tuolta puolen löytyi esteetön katselulava, josta näkikin todella hyvin merenlahdella aikaa viettävien hanhien alueelle. Alue on Viurilanlahtea ja luonnonsuojelualuetta. Olin saanut isältä lainaan kameran jossa oli hyvä zoomi, ja siitä olikin paljon iloa.

Ruovikosta koitimme pitää viiksitimalia silmällä, mutta turhaan. Sen sijaan pajusirkku nokki jotakin sorapolulta. Pajusirkku on jostain syystä jäänyt erityisen hyvin mieleeni ala-asteen lintukokeista. Se oli hiukan hankala opeteltava ja itselleni entuudestaan täysin vieras laji, toisin kuin moni muu. Sitä paitsi taisin tietoisesti bongata ensimmäisen pajusirkkuni juuri Halikonlahdelta, ehkäpä vielä juuri tästä samalta polunpätkältä kuin missä se tälläkin kertaa oli. Siitä tuli hyvä mieli.

Kävelimme toisen lintutornin juurelle ja kaarsimme sen takaa peltojen äärelle. Pellolla oli fasaaneja ja töyhtöhyyppä, ja tästäkin pystyi katselemaan lintujen eloa Viurilanlahdella. Oma huomioni tosin kiinnittyi mahtavan lonkeroiseen haapaan.

Uudessa lintutornissa oli väkeä, joten en halunnut mennä sinne. Sen sijaan kiipesin vielä paluumatkalla Timaliin, joka oli tyhjillään. Raput olivat jyrkät ja vaativat tarkkuutta. Torni oli kuitenkin vankka, ja oli kiva saada nähdä ympäröivä maisema hieman ylempää. Tämän jutun ensimmäinen kuva on otettu tornista, ja siellä kaukana erottuvat myös Märynummen tuulimyllyt sekä Halikon vesitorni. 

Toisessa suunnassa mäen päällä kohoaa muhkea Uskelan kirkko – sen toki näkee joka suuntaan kauas ilman torniin kiipeämistäkin.

Linturetki oli menestys. Reissun aikana nähtiin ainakin laulujoutsen, naurulokki, kalalokki, kurki, töyhtöhyyppä, sinisorsa, telkkä, isokoskelo, harmaasorsa, tavi, valkoposkihanhi, tundrahanhi, merihanhi, västäräkki ja pajusirkku sekä tietenkin vakiot eli fasaani, talitiainen, harakka ja varis.

Ja kuten jokainen Halikonlahti-retki perinteisesti niin tämäkin päättyi siihen, että ajelimme kotiin, missä äiti olikin jo aamukahvia keittelemässä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: