Kuu nousi joen takaa eilen suurena ja melkeinpä vaaleanpunaisena. Sen punerrus ei tallentunut kuvaan, mutta sitä oli mahtava kiikaroida. Kiikaroimalla Kuun yksityiskohdat voi nähdä ihmeen hienosti.
Lähellä horisonttia Kuu näyttää järkälemäiseltä ja siltä kuin se väreilisi. Varmaan sama ilmiö kuin matalalla olevien tähtien kanssa – Maan ilmakehä tekee taikojaan, suurentaa Kuun ja saa tähdet tuikkimaan.
Tulinpa tämän inspiroimana katselleeksi myös muita ottamiani kuukuvia menneen talven ja syksynkin ajalta.
On muuten melkoinen sattuma, että Kuu ja Aurinko näyttävät Maasta käsin saman kokoisilta, vaikka ovat täysin eri etäisyyksien päässä ja eri kokoisia keskenään. Selitys ilmiölle löytyy Ursan sivuilta.
Miltähän näyttäisi jos toinen niistä näyttäisi selkeästi toista suuremmalta?
Päivät ovat jo pitkiä. Yhdeksänkään aikaan ei vielä ole pimeää. Ei aikaakaan, kun yötön yö alkaa. Siitä tuleekin ensimmäinen kesäni Lapissa niin, että tarkkailen taivaan tapahtumia. Jännä nähdä onko taivaalla kesällä mitään muuta tarkkailtavaa kuin Auringon liikkeet – näkyykö mitään muuta, edes Kuuta? Entä missä asennossa tähtitaivas on sitten kun se syksyllä taas tulee näkyviin?
Saari avaruudessa 