Kevään tunnelmia ja ajatuksia

Kävin viikon etelässä. Sain siellä ladattua akkuja elämää humisevassa keväässä. Kosket pauhasivat ja purot solisivat, kevätkukat kukkivat kuin viimeistä päivää ja puut puhkesivat silmuihin auringon lämmittäessa etelärannikon säätä päivästä toiseen yli viidentoista asteen.

Tuntuu aina yhtä hyvältä kulkea kotikylän katuja. Olo on tuttu ja turvallinen. Nyt oli tosin kokonainen uusi asuinalue puhjennut lenkkitien varteen metsän tilalle. Tuumin, eikö Salossa ole tyhjiä taloja jo valmiiksi paljon ja mietin myös, että jos itse sinne joskus palaan niin etsin kyllä kaukaisimman ja syrjäisimmän kulmakunnan mitä vain voi olla olemassa. Olisi kammottavaa huomata, että oman kodin nurkalle rakennettaisiin yhtäkkiä muita taloja ja sitten pitäisi asua ihmisten keskellä.

Kävin uimassa ja monilla pienillä retkillä perheen ja ystävien kanssa. Iltaisin näin paljon tähtiä ja tunsin lehtoluonnon tuoksun nenässä samalla kun mustarastas luritteli metsässä. Seurailin kyyhkypariskunnan kodinrakennusta, kuuntelin punarinnan ponnekasta laulua ja nautin suunnattomasti lokkien kirkunasta.

Kävin siskon luona saunomassa ja parhaan ystävän kanssa iltaretkellä Vaisakossa niin, että oli jo melkein pimeä kun lähdimme sieltä. Kävin äidin kanssa Lammaskoskella ja isän kanssa lintuja katsomassa Halikonlahdella. Äidin ja isän kanssa yhdessä kävimme Salitussa ja Latokartanonkoskella, ja siskon kanssa palasimme myös vanhoille tutuille paikoille Ketunhäntään merta katsomaan. Aion kirjoitella jokaisesta näistä hetkestä muistot ylös kuvineen.

Saan rauhaa kun näen vanhojen rakkaiden paikkojen olevan ennallaan ja ihmisten voivan hyvin. Siitä tulee turvallinen olo.

Minä tekemässä tuttavuutta kotikylän mäntyvanhuksen kanssa Uskelanjokilaaksossa. Kuvasta kiitos äidille ❤

Tuntui kevätkylvyn jälkeen hyvältä palata Lappiin, vaikka täällä onkin vielä lunta aika paljon. Kuten joka vuosi, kevät on minulle hankalinta aikaa ja keväisin aina tekisi mieli palata etelään. Muistan tosin kokeneeni kevätväsymystä jo yläasteikäisenä, joten ehkä ongelma ei ole Lapin keväässä, vaan keväässä ylipäänsä. Olen hyväksynyt tällaisen haikeuden osaksi keväitäni ja tiedän sen myös loppuvan aina kun kesä alkaa. Eikä kesän alkuun ole enää kovin montaa viikkoa. Yötön yökin alkaa kuukauden päästä vaikka jo nyt tuntuu siltä, ettei öisin tule oikeaa pimeää enää lainkaan.

Lapin-kodissa on hyvä olla ja jollakin lailla helpointa hengittää, vaikka muuta perhettä onkin ikävä. Isoäiti kysyi olenko joskus katunut Lappiin muuttamista, mutta en kyllä (ensimmäistä paria päivää lukuun ottamatta) voi sanoa katuneeni hetkeäkään, vaikka talvisin lumituska välillä iskeekin. Lappi on antanut minulle niin paljon: luonnon; rauhan ja tilaa; niin paljon hiljaisuutta, että olen lopultakin voinut oppia tuntemaan itseni; elämäntavan, joka on minulle luonteva ja vieläpä niin edullinen, että vähempi työmäärä riittää. Puolison, jota parempaa en osaisi kuvitella – tuntuu uskomattomalta millaisella sattumalla osuimme vuonna 2014 Karigasniemelle yhtä aikaa ja löysimme toisemme. Tällä viikolla oli jo viides hääpäivämme ja aika tuntuu menneen kuin siivillä. Saan nauraa ääneen joka päivä ja olla oma itseni ilman tunnetta siitä, että olisin mitenkään vääränlainen.

En usko että olisin oppinut elämään omannäköistäni elämää, jos en olisi koskaan lähtenyt etelästä. Mahdollisuus tutustua itseeni ja löytää itselleni sopiva elämäntapa on Lapilta saamani lahja, jonka suuruutta ei voi sanoin kuvata. Uskon, että etelässä eläisin perinteistä A4-elämää muka-kiireineen, kellotettuine harrastuksineen ja isoine lainoineen ja ihmettelisin, miksi tuntuu onnettomalta vaikka elämä on niin täynnä kaikkea. Enkä ymmärtäisi, että onnettomalta tuntuu juuri siksi, että elämä on niin täynnä kaikkea.

Joskus palaan juurille, jos elämä suo, ainakin joksikin aikaa, mutta kyllä Lapin rauha on niin suuri, että voisiko täältä koskaan lähteä lopullisesti… Ehkäpä ei. 

Onneksi ei tarvitsekaan.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: