Aurinko herätti aamulla seitsemän jälkeen. Nousimme, tein meille marja–hedelmäsmoothiet ja mies keitteli kahvit. Kissa kehräsi omalla paikallaan ikkunan alla, patterin vieressä. Televisiosta tuli mielenkiintoista ohjelmaa geeneistä, ja orava puputti linnunsiemeniä lintulaudalla taviokuurnien kanssa.
Katsoimme kirkasta päivää ja totesimme, että tänään ei kyllä kehtaa vain istua kotona. Jonnekin pitäisi mennä, muuallekin kuin kauppaan, koska oli niin kaunista. Niinpä päätimme tehdä pienen retken kelkalla.
Pakkasin reppuun kameran ja aurinkolasit sekä ruokatermarillisen nakkeja kiehuvassa vedessä. Pari suodatinpaperia ja sinapin otin myös mukaan. Sitten kelkkavaatteet päälle ja -kengät jalkaan. Kypärä päähän ja lasit myös. Leppoisan kelkkastelun raskain osuus on vaatetus. Vaatteet ja kengät ovat paksuja, ja kypärän puristaminen päähän tuntuu hetken siltä kuin posket irtoaisivat.
Olimme katselleet karttaa ja miettineet minne suuntaisimme. Vaihtoehtoja pihasta oli muutama, reitti johtaa kolmeen eri suuntaan. Sinänsä suunta oli yhdentekevä, etteivät kelkkareitit tapaa kulkea hienojen näköalapaikkojen kautta, vaan vaarojen välistä matalalta, aika yksitoikkoista maisemaa jos suoraan sanon. Mutta se ei tänään haitannut, on aina mukavaa nähdä kotikylän maisemia hieman eri kulmista kuin tutulta autotieltä, ja sää oli mitä kaunein. Oli ihana lähteä nimenomaan säästä nauttimaan, yhdessä.
Minulle tuli mieleen kevät 2016, jolloin elimme ensimmäistä kevättalveamme tällä seudulla. Teimme silloin monta kelkkaretkeä ja kevättalvi oli todella kaunis. Valon ja varjojen sinivalkoiseksi kirjoma hanki, mäntyjen kellanvihreät havut ja sinivalkoinen taivas yhdessä pistävänkirkkaan kevätauringon kanssa luovat värimaailman, joka on olemassa vain tähän aikaan vuodesta. Tänään se oli täydellisimmillään, ja muistin monta eri retkeä ja hetkeä viiden vuoden takaa.
Matkalla näin kaksi pulmusta, kevääni ensimmäiset.
Pysähdyimme hienolle paikalle tunturinäköalaan ja riisuimme kypärät. Kaivoin nakkitermarin repusta ja jaoin suodatinpaperit, joista nakit on kiva syödä niitä sinappiin dippaillen. Jostain kuului jylinää, mutta se taisi olla rekka – kelkkareitillä ei ollut ketään.
Herkuttelimme nakit ja astahdin umpihangen puolelle valokuvaamaan. Minulla ei ollut hanskoja kädessä, ja hanki petti tietenkin jalan alla. Pyllähdin selälleni, kun en ilennyt ottaa paljaalla kädellä vastaan hangesta. Onneksi apu oli lähellä!
Meillä on muuten kuukauden päästä hääpäiväkin. Vaikka paljon on tapahtunut viiden vuoden aikana, tuntuu niin hyvältä huomata, että samaan aikaan oikeastaan mikään ei ole muuttunut ❤
Saari avaruudessa 