Henkisyydestä ja sen hiipumisesta

Tämä talvi on ollut eräässä asiassa käänteentekevä koko tähänastisen elämäni mittapuulla, sillä minussa pitkään asunut vankka usko yliluonnolliseen on alkanut haihtua. Tilalle koen hitaasti hiipineen jotain vieläkin ihmeellisempää – olen alkanut ymmärtää kuinka kauniita asioita oikeasti tiedämme maailmankaikkeudesta. Asioita, jotka mullistavat käsityksen elämästä, kunhan niitä ihan kunnolla pysähtyy ajattelemaan. Minulla se ajatustyö on kaikkiaan vienyt vuosia, ja jatkuu toki yhä.

Faktojen kauneuden upottua tajuntaan ovat ne puhaltaneet minusta ulos tarvettani uskoa henkimaailmaan. Siihen, että näin on käynyt, olen herännyt vasta hiljattain.

Tie tähän pisteeseen on ollut hämmästyttävän pitkä huomioon ottaen, että esimerkiksi maapallon syntyhistoria ja elämän kehittyminen maapallolla olivat lempiaiheitani jo ala-asteen varhaisimmilla luokilla, ja tutkin aihetta paljon omallakin ajalla jo tuolloin. Evoluutio ja maailmankaikkeus ovat aina olleet minulle itsestäänselvyyksiä, mutta vasta viime vuosina olen alkanut ajatella niitä ja niiden merkitystä sekä arvoa syvemmin. Tuntuu kuin jokin verho olisi pudonnut silmien edestä pois – asiat ovat kirkastuneet ja tunkeutuneet vaivihkaa syvemmälle tajuntaan, etenkin tänä talvena.

Toisaalta olen iloinen että tie on ollut pitkä, koska ainakin olen tullut sen aikana miettineeksi, harkinneeksi, punninneeksi, tunnustelleeksi ja järkeilleeksi ihan helkkaristi asioita. Olen tarkkaillut, kuunnellut, nähnyt, ajatellut ja kyseenalaistanutkin paljon.

Niinpä seison tässä uudessa tilanteessa, joka pääsi yllättämään itsenikin, mielestäni aika vankoilla jaloilla, vaikka tuntuukin, että näin suuren herätyksen jälkeen unihiekkaa saattaa olla silmissä vielä pitkään.

Asia on kokonaisuutena melko suuri, joten tästä tuli ihan hiton pitkä teksti.

Ensin hieman uskosta

Yritin joskus kyllä. Teini-ikäisenä yritin jonkin aikaa uskoa. Se oli sellaista itsensä etsimisen aikaa, ja jostain syystä päädyin kokeilemaan kristinuskoa. Kävin kirkossa ja koitin ihan tosissani. Mutta ei siitä tullut mitään. En kokenut saavani lohtua tai löytäväni vastauksia elämän kysymyksiin. Sen sijaan minulle muodostui käsitys pikkumaisesta ja ankarasta jumalasta, vaikka hänen vakuuteltiin olevan itse armo ja rakkaus. Tämä, yhdessä monen muun asian kanssa, loi minulle uskosta kovin epäloogisen kuvan.

Rippikoulussa meidät laitettiin opettelemaan ulkoa rukouksia, ja joku sitten viikon päästä tenttasi, että osattiinko sanasta sanaan rukoilla niin kuin kuuluu. Ei nähdäkseni ollut väliä sillä, tuliko asia sydämestä – pääasia että osasi ulkoa. Tämä, yhdessä monen muun asian kanssa, loi minulle käsityksen, ettei oma ajattelu ole uskonasioissa kovin tärkeää.

Minua epäilytti sekin, että mistä voin tietää, että kaikista maailman uskonnoista juuri kristinusko olisi oikeassa. On sattumaa, että olen syntynyt alueelle ja aikaan, jossa juuri kristinusko on pääuskonto.

En pitänyt siitä jumalasta, josta minulle muodostui kuva. En voinut uskoa häneen sellaisena, ja tuo aika lopulta sai minut haluamaan kauas kristinuskosta vaikka tiedän, että varmasti moni kristitty uskoo lempeämpään jumalaan. 

Sen jälkeen en ole itse asiassa halunnut kuulua mihinkään uskontoon, koska uskonnon konsepti yleisellä tasolla vaikuttaa minusta vaaralliselta. Oman näkemykseni mukaan uskonnot sulkevat silmiä sen sijaan, että ne avaisivat niitä.

Mutta ymmärrän kyllä hyvin mistä tarve uskoa kumpuaa. Se on minullekin tuttua.

Uskomuksista, joihin minä olen luontaisesti uskonut

Olen kauan uskonut, että on jotain suurta, jota me ihmiset emme pysty ymmärtämään. Ja olen jopa uskonut että se, johon minä uskon, saattaa tosiasiassa olla samaa suurta energiaa, joista uskonnotkin omine kulttuurien värittämine tarinoineen kertovat kautta maailman.

Kuluneen talven aikana olen kuitenkin mielessäni käsitellyt paljon sitä, että miksi meillä ihmisillä on tarve uskoa ja mitä kaikkea se kova tarve on aiheuttanut. Ja näitä pohdintoja olen peilannut sitten myös itseeni.

Meillä ihmisillä on kehittyneet aivot, jotka pystyvät kysymään paljon ja vaatimaan vastauksia, mutta jotka eivät pysty vastaamaan kaikkeen tai ymmärtämään kaikkea. Kaipaamme sitä, että elämällä olisi jokin tarkoitus; kaipaamme lohtua ja toivoa vaikeissa tilanteissa; läheistemme kuollessa haluamme ajatella heidän jatkavan elämäänsä taivaassa; kaipaamme sitä, että meillä itsellämme olisi jotakin suurempaa merkitystä. Jotkut löytävät nämä lohdut ja vastaukset oman uskontonsa pyhistä teksteistä, muut kuka mistäkin.

Mutta se, että meillä on tällainen kaipuu olemassa, ei tarkoita, että sen täytteeksi haalimamme selitykset olisivat totta.

Jos minä haluan ajatella, että kuolemani jälkeen palaisin jonkinlaisena kirkkaana energiana avaruuteen ja ymmärtäisin kaiken, ei se tee siitä totta. Jos joku haluaa ajatella, että kuollut läheinen jatkaa elämäänsä pilvenreunalla, ei se tee siitä totta. Jos joku haluaa ajatella, että juuri hänen uskontonsa jumala on olemassa, ei se tee siitä totta.

Voimme kaivata tuonpuoleisesta mitä tahansa. Kaipuu yksin ei tee mistään totta. Ei, vaikka sen ympärille olisi kirjoitettu minkälaisia pyhiksi väitettyjä kirjoja. Kirjoihin voi kuka vain kirjoittaa mitä vain, eikä se, että joku väittää niitä pyhiksi, tee niistä totta. Mutta ehkä juuri mielemme kaipuu suurille vastauksille onkin se asia, joka on tehnyt meistä uskontojen keinoin niin helposti hallittavia. Ehkä halumme saada vastauksia ja lohtua on ollut niin kova, että olemme olleet valmiita ottamaan niiden mukana monenlaista muutakin – ja uskomaan vaikka sitten ihan järjenvastaisiakin asioita, jopa vielä nykyään.

On ollut helppo heijastella tuota edellä kirjoittamaani vain muihin. Olen yleisellä tasolla ajatellut, että uskovaiset (uskosta riippumatta) uskovat koska ovat selityksiä, lohtua ja turvaa vailla, ja haluavat ajatella pyhän kirjansa totuutena siksi, että se on heidän turvapaikkansa. Ihan inhimillistä.

Peiliin en kuitenkaan ole katsonut ennen tätä talvea. 

Olen ajatellut, että omat uskomukseni ovat jollain logiikalla virallisia uskontoja aidompia, koska en ole kopioinut niitä mistään pyhäksi kutsutusta kirjasta eikä kukaan ei ole käskenyt, uhkaillut tai edes ohjeistanut minua uskomaan. Minulla ei ole ollut ylhäältä saatuja sääntöjä miten elää tai palvoa tai olla palvomatta ketään, eikä minun ja universumin välissä ole ollut yhtään kirjaa eikä pappia.

Mutta.

Olen alkanut tämän talven kuluessa tunnustaa itselleni, että omakin uskoni henkimaailmaan on tainnut olla vain merkityksenkaipuun ja selityksenjanon sammuttamista. Siis sitä, että minäkin kaipaan varmuutta, vastauksia ja merkitystä olemassaololle, vaikka en kristitty olekaan, mutta koska olen ihminen ja minulla on kyky pohtia ja esittää suuria kysymyksiä. 

Minun on aika tunnustaa, että asia ei minun kohdallani ole yhtään sen monimutkaisempi kuin esimerkiksi kristittyjen uskovaistenkaan kohdalla.

Voin kaivata tuonpuoleisesta mitä tahansa. Kaipuu yksin ei tee siitä totta.

Olen monesti ainakin sivuten kirjoittanut uskostani henkimaailmaan. Olen koittanut kyllä erottaa tieteen ja uskon – tiede on tietoa ja usko on uskoa. Luulin, että minua vedätetään kun ensimmäisen kerran joskus kuulin, että joku vielä vakavissaan väittää, ettei dinosauruksia ole koskaan oikeasti ollut. Sittemmin olen oppinut, että vielä joku väittää maapallonkin olevan vain vuosituhansia vanha ja kaiken lisäksi litteä, ja että tiede on paholaisen työkalu… Pelottavaa, ja elävä esimerkki uskontojen vaarallisuudesta.

Mutta ne asiat, joita tiede ei vielä ole todistanut tosiksi tai epätosiksi, olen tähän saakka selittänyt itselleni uskomalla näkymättömiin energioihin. Minulle on ollut itsestäänselvää, ettei maapallo ole minkään keskipiste, vaan osa jonkinlaista ääretöntä energioiden kokonaisuutta maailmankaikkeudessa. Ja koska maailmankaikkeudesta tiedetään lopulta kuitenkin niin vähän, niin olen ajatellut, että se saattaisi aikuisten oikeastikin olla mahdollista.

Olisi kyllä siistiä uskoa kortteihin, merkkeihin ja kaikenlaiseen henkimaailman ohjaukseen. Silloin olisi joku taho, keneltä voisi kysyä ja saada vastauksia. Olen aika ajoin koittanut jopa kehittää sitä puolta itsessäni. Olen kuitenkin alkanut huomata ja tunnustaa, että monesti henkimaailman merkkeinä pitämäni vihjeet ovat johtaneet minua myös harhaan. Kaikkialla voi nähdä merkkejä, jos haluaa, ja tulkita ne siten kuin kuhunkin tilanteeseen sopii. Se, että ne osuvat joskus oikeaan, voi aivan yhtä hyvin olla sattumaa. Mieli on taitava kääntämään ja vääntämään kaikki asiat itselleen mieluisaan valoon ja asentoon, kun se on päättänyt uskoa jotakin. Parempi olisi siis ajatella itse.

Agnostikko

Agnostikko on ihminen, joka myöntää, ettei jumalan tai muun yliluonnollisen olemassaolosta voida saada varmuutta. Ei voi varmaksi kieltää, mutta ei voi varmaksi sanoakaan.

Minusta on siis ilmeisesti kuoriutunut pitkän henkisen kotelovaiheen jälkeen agnostikko.

Ei kai ole mahdotonta, ettenkö olisi tosiaan joskus aistinut jotakin, ja uskontojenkin taustalla oikeasti on jonkinlainen ihmiskunnan universaali vaisto jostain suuremmasta, jota vain sitten sitten tulkitaan ja tuodaan esille eri uskonnoissa eri tavoin – TAI sitten uskoni henkimaailmaan on ollut toiveikasta harhaa, ja myös maailman pyhien tekstien laatijat ovat kautta aikain tahoillaan kehittäneet ajatuksia jumalasta, jumalista tai muusta yliluonnollisesta vain hatusta vetämällä vastatakseen ihmisten kaipuuseen ja ajaakseen samalla massoille läpi milloin mitäkin asiaa. 

Jos olisi pakko veikata jompaa kumpaa, veikkaisin nykyään jälkimmäistä. Mutta totuutta ei voi tietää.

Minusta on aiemmin tuntunut vaikealta ajatella, että olisi edes mahdollisuus siihen, että mitään suurempaa ei olekaan. Ettei olisi henkimaailmaa eikä energioita, jotka toimivat universumissa jotenkin. Mutta enää sen mahdollisuuden myöntäminen ei tunnukaan minusta pahalta. Koska avaruutta katsellessa ja ajatellessa olen ymmärtänyt, että jotain käsityskykyämme suurempaa on kyllä – jotain, jota meillä ei arjessa ole tapana edes yrittää ajatella, mutta joka on vähintään yhtä suurta ja kaunista kuin mitä yksikään maailman uskonto kertoo, ja niin ihmeellistä, ettei sitä ajatellessa enää kaipaakaan minkään yliluonnollisen olemassaoloa…

 …ja jota kaiken lisäksi tutkitaan ja todennetaan koko ajan lisää.

Elämän kauneudesta

Se miksi uskon olevani valmis nyt – lähes 33 vuotta tällä planeetalla vietettyäni – tämän asian käsittelemään ja siten tunnustamaankin, on se yhteys avaruuden kanssa, jonka olen tänä ja edellisinäkin talvina kokenut. Kyseessä on siis vuosia hautunut pohdiskelu, jossa uusia oivalluksia on tullut pienin askelein ja siten ymmärrys on saanut rauhassa upota, kerätä voimia, versoa ja vankistua.

Rakkaus tieteelle minussa on ollut aina. Nämä viime vuosina ymmärtämäni faktat eivät siis ole minulle asioina juurikaan uusia, mutta uutta on, että näen kunnolla niiden suuruuden, merkityksen ja kauneuden. 

Lapsena rakastuin evoluution kauneuteen ja siihen ajatukseen, että kaikki eläimet maapallolla – ihminen mukaan lukien – ovat samasta alusta lähtöisin. Rakastuin trilobiitteihin ja varsieväkaloihin, dinosauruksiin ja devonikauden meriin, piirtelin eläinten kalloja jänteineen ja luurankoja, ja tunsin olevani osa luontoa. Olin ylpeä ja riemuissani ajatuksesta, että apinat ovat lähisukulaisiamme. Mutta en ole tullut ajatelleeksi asioita sen syvällisemmin.

Vasta viime vuosien aikana olen aidosti sisäistänyt sen, että ei meillä ole yhteistä alkua pelkästään muiden eläinten, vaan myös kasvien kanssa. Kaikella elämällä tällä planeetalla on yhteinen esi-isä. Se on laittanut minut miettimään. Kun kohtaan veden alla kalan, kun työnnän käden sateesta viilenneeseen sammalikkoon tai kun piiloudun metsän suojiin, on minulla ja kaikilla niillä eliöillä yhteinen alku. Yhteinen esi-isä, viimeinen universaali esivanhempi.

Kaikki elämä maapallolla samasta lähtöisin. Voiko mitään kauniimpaa edes kuvitella?

Voin siis loogisesti kokea yhteyttä esimerkiksi metsä- tai järviluonnon kanssa ilman, että siinä tarvitsee olla mitään yliluonnollista. 

Käsi kädessä, vaikka vähän erilaiset kädet ovatkin.

Ja kuinka kaunis fakta onkaan, että metsän puut voivat viestiä keskenään? Puut ovat biologialtaan hyvin erilaisia kuin me ihmiset, mutta nekin aistivat ja viestivät todistetusti, ilman tarvetta henkimaailman olemassaololle.

Tiede on vienyt minut myös tähtitaivaalle. Jostain syystä naapuriplaneetta Marsin näkeminen paljain silmin herätti minussa jotain suurta. Kun näkee punaisen pisteen tähtitaivaalla ja tietää sen olevan naapuriplaneetta… Ja kun kuulin videolta miltä Marsin tuuli kuulostaa, ja näin miltä siellä näyttää… Se teki kaikesta jotenkin niin konkreettista. Aloin hahmottaa aurinkokuntaamme ja avaruutta sen ympärillä uusin silmin.

Olen myös saanut ymmärtää, että vain suurien tähtien kuollessa syntyy sellaisia ainesosia, joista voi rakentua elämää. Olemme kaikki ihan oikeasti tähtipölyä. Minä, vieressäni kehräävä kissa, pihalla kasvavat puut, niissä visertävät linnut sekä lintulaudan jyväsetkin, jotka kevään tullen saattavat versoa. Kaikki elollinen.

On tajunnanräjäyttävää ajatella näitä asioita samalla kun katselee avaruutta jossain oikein rauhallisella paikalla. Olen jo vuosia katsonut tähtiä ja tuntenut katsovani kotiin, mutta en ole osannut oikein ymmärtää tai sanoittaa sitä tunnetta, joten olen päässäni kääntänyt sen henkimaailman asioiksi, vaikka kyse on tosiasiassa ihan oikeasta faktasta. (Olipa muuten mainio esimerkki siitä miten helppo selitys henkimaailmasta löytyy silloin, kun jotain ei muuten oikein ymmärrä.)

Samoin vedessä oloni on kotoisa ja poikkeuksellisen hyvä. Vedessä on hauska koittaa ajatella aikoja, jolloin elämä ei ollut noussut vielä maalle. Tai sitä, että osa elämästä on palannut maalta takaisin veteen. Tai sitä, että vesi on elämän alkukoti.

Jonna 7-v:n piirtämä varsieväkala

Ja kuinka uskomatonta on, että juuri me olemme sattuneet syntymään ihmisiksi. Olisihan se varmaan kovin erilaista kokea elämä vaikkapa kärpäsenä tai jäkälänä. 

Oli jotain suurempaa voimaa olemassa tai ei, ihmiselämä on niin uskomaton ja harvinainen kokemus, että sen ihmeellisyys yksin on jo liikaa mielemme käsitettäväksi.

Näiden ymmärrysten jälkeen huomaan, että aiemmat uskomukseni tuntuvat jääneen vähän turhiksi. Olen ymmärtänyt, että on ihmisen käsityskykyäkin suurempi kiitollisuuden aihe, että on sattunut yksinkertaisesti syntymään ja siten voinut nähdä avaruuden sekä elämän maapallolla ja olla hetken aikaa osa sitä kaikkea.

Lohtua, kiitollisuutta ja jopa tietynlaista hurmostakin voi siis kokea ilman uskoa yliluonnolliseen.

Tähtitaivaan katselun ja ajatustyön pohjaksi olen lukenut kirjoituksia ja kuunnellut tekstejä muun muassa Richard Dawkinsilta ja Esko Valtaojalta. Heidän kirjoituksillaan on iso rooli siinä, että verho minun sekä avaruuden ja jonkinlaisen, edes orastavan ymmärryksen välistä on raottunut. Evoluutio aiheena oli minulle tutumpaa jo entuudestaan, mutta avaruudesta ponnistavat asiat vain ovat niin suuria, että niillä on kestänyt vuosia upota tajuntaan edes siinä määrin kuin mitä ne ovat nyt uponneet. 

Suurimman eron on tehnyt sen ymmärtäminen, että tiede todistaa jo niin kauniita asioita, etten enää kaipaa uskomuksia.

Hiukan (paljon) on pitänyt nöyrtyäkin kaiken tämän edessä. On pitänyt nöyrtyä tunnustamaan, että omatkin uskomukset ovat perustuneet lopulta aika tyhjän päälle.

Ja hyvin, hyvin pienin askelin olen tullut siihen missä nyt olen.

Ihmeelliseltä tuntuu se, että vaikka kaikki minulle niin tutut, arkiset ja lohdullisetkin ajatukset henkimaailmasta ovat alkaneet minusta haihtua kuin usva suolta auringon noustessa, on oloni hyvin kiitollinen, levollinen ja iloinen.

Yhtäkkiä näen kirkkaammin, että elämä on tässä ja nyt, ja ymmärrän, miten uskomattoman arvokas tilaisuus se on.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: