Lähdin illalla ulos vielä yhdentoista maissa, koska taivas oli kirkas. Pakkasin päälle paljon vaatteita ja viritin kameran valmiiksi jo eteisessä. Kiinnitin kameran jalustaan tiukasti ja säädin manuaaliasetukset kutakuinkin kohdilleen. Sitten kuulokkeet päähän, musiikki soimaan ja ulos.
Pakkanen oli kirinyt viiteentoista asteeseen.
Parissa talossa näkyi vielä valoa.
Haalea vihreä kaari halkoi taivasta, ja kaukana pohjoisessa näkyi kirkkaampiakin loimuja. Minä en kuitenkaan tällä kertaa ollut revontulista kiinnostunut, vaan aloin sovittaa kuvaan jotain muuta.
Kävelin kovaa kelkanjälkeä pitkin keskelle jokea.
Etsin taivaalta Seulasten avulla Marsin ja Kassiopeian avulla Andromedan. Halusin kuvan jossa olen minä, kotiplaneettani, kotigalaksini, naapuriplaneettani ja naapurigalaksini. Me kaikki osana maailmankaikkeutta.
Tällainen kuvasta tuli:
Annoin kameran laulaa samalla kun kuuntelin musiikkia ja katselin taivasta. Hetkeksi aikaa pötkähdinkin lumelle, koska sillä tavalla voi kohta tuntea kuin olisikin maan sijaan jossakin katossa ja katselisi avaruutta alaspäin.
Tulin ajatelleeksi, että olisi vähättelyä kutsua tätä tähtitaivaan katsomiseksi. Minähän katson avaruutta. Jos matkaisin kauas avaruuteen, näkymä olisi samanlainen – ei olisi kotiplaneettaa jalkojen alla, mutta maisema olisi sama.
Koska mehän olemme avaruudessa.
Sanotaan että on lottovoitto syntyä Suomeen, mutta on jotain paljon lottovoittoakin epätodennäköisempää, että on syntynyt ylipäänsä. Saati että on syntynyt vieläpä ihmiseksi ja tähän aikaan, eikä vaikkapa trilobiitiksi devonikaudelle tai bakteeriksi jonnekin Maan aikojen alun vuorovesilätäkköön.
Olemme maailmankaikkeuden ja evoluution tuotos, ja se on jotenkin uskomattoman kaunis ajatus. Ihminen ei ole irrallinen olento muusta kaikkeudesta, vaan osa sitä ja sen muovaama.
Saari avaruudessa 