Itsetutkiskelua pala palalta, osa 9: Omakuvista ja minäkuvista

Kirjoitin blogini hakukenttään sanat ”identiteetti” ja ”minäkuva.” Tuloksia ei löytynyt yhtään. Hämmästyttävää suorastaan, sillä aihe on minulle tärkeä ja mietiskelen sitä paljon.

Tästä tulikin sitten aika rönsyilevä ajatusvirta.

Minäkuva on aiheena niin suuri, että on vaikea aloittaa mistään. Aloitetaan nyt kuitenkin jostain, ja ehkä luontevinta minulle on aloittaa omakuvien kautta, koska kuvaaminen on rakkain harrastukseni ja iso osa minua ja elämääni. 

Selfiet ja minäkuva

Vuosia sitten haastattelin silloisessa toimittajantyössäni Krista Kososta erään tietyn aiheen ympäriltä, ja vaikka meillä ei ollut paljoa aikaa, haastattelu jäi mieleeni hyvin. Puhe kääntyi selfie-ilmiöön ja siihen, millainen vaikutus valokuvilla voi olla minäkuvaan. En tietenkään muista sanatarkkaan mitä Krista sanoi, mutta hänen viestinsä sisältö oli minusta hyvin herättelevä. Kristan viesti oli, että sillä, millaisia omakuvia itsestään ottaa tai otattaa, voi ajan myötä olla vaikutusta omaan itsetuntoon ja käsitykseen itsestä. Jos ottaa pelkästään selfieitä, joiden ainoa tehtävä on näyttää kauniilta, se voi olla hieman, noh, sisältököyhää pidemmän päälle. Mutta jos ottaa tai otattaa itsestään kuvia, joissa on oikeasti tekemässä jotakin (muutakin kuin poseeraamassa), niin kuvien vaikutus voisi olla oman itsetunnon tai minä-käsityksen kannalta toisenlainen. Kuvissa, joissa tehdään jotakin, arvo on muualla kuin pelkässä ulkonäössä.

Minä rakkaimman harrastukseni parissa Hossassa. Tunnen suurta hyvää oloa jo pelkästään kuvaa katsomalla, koska se tuo mieleeni ihanat muistot tuosta hetkestä ja koko viikonlopusta. Tuossa järvessä tuli koettua todella hienoja hetkiä, tavattua ystävällisiä kaloja ja kehitettyä valokuvaustaitoja. Pinnan yläpuolella sain viettää aikaa vanhempieni ja mieheni kanssa ihanassa Kainuun kesässä. Kuvasta kiitos äidille ❤
Ei varsinainen omakuva, mutta eräänlainen kuitenkin, ja erittäin rakas muisto. Kuva kuvastaa minua muutenkin kuin harrastukseni kautta, sillä se kertoo että olen jonkun puoliso, ja lisäksi sormus on Uskelan sormus eli minulle kotiseutusormus, joka on kaiken lisäksi peräisin äidiltäni.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän Kososen ajatuksen ja sitä voimakkaammin sen allekirjoitan. Minäkuvan rakentaminen vuodesta toiseen hyvien selfieiden varaan voisi vääristää kenen tahansa käsitystä itsestään ja saada olon epävarmaksi, koska faktahan on, että kaikki me rupsahdamme päivä päivältä enemmän. 

(Itse tosin rakastan ryppyjä ja odotan innolla harmaita hiuksia, koska ne ovat osoitus siitä kuinka onnekas on, kun on saanut olla elossa jo kauan.)

Sen sijaan aina kun teemme jotakin erityistä – se voisi olla vaikkapa harrastuksen parissa puuhailua tai jonkin uuden taidon opettelua – kannattaisi kamera kaivaa herkästi esiin. Kuvat tällaisista tilanteista voisivat muistuttaa ennen kaikkea itseämme siitä mitä osaamme tai olemme oppineet tai saaneet kokea. Toisin kuin rypytön naama, taidot ja kokemukset eivät katoa, vaan ne viisastuttavat ja kehittävät meitä ja rikastuttavat elämäämme. Kuvaaminen ei tietenkään ole välttämätöntä, mutta jos joka tapauksessa itseään kuvaa, niin ehkä on hyvä miettiä, miten sen tekee ja millaisia vaikutuksia sillä voi olla.

Elämäni ensimmäinen kerta avannossa. Päivä sisälsi paitsi koukuttavan avantoelämyksen, myös mukavia kohtaamisia, joita muistelen lämmöllä. Kuva: Pekka Kustula.

Ja mielestäni yhtä huono ripustin minäkuvalle kuin hyvä selfie, on myös vaikkapa varallisuus. Vaikka minulla olisi miten hieno ja kalliisti sisustettu koti tai kallis auto, eivät ne ole minä. Minä olen lihaa ja verta sekä tunteita, vaistoja, kokemuksia, tekoja, valintoja ja ajatuksia. Jos ripustaisin käsitykseni itsestäni sen varaan millaista materiaa omistan, niin samallahan jättäisin täysin huomiotta oikean itseni, siis itseni ihmisenä. Se olisi onttoa, köyhää ja lyhytkatseista, ja kaiken lisäksi voisin koska tahansa menettää sen kaiken.

Kokemukset ovat pysyviä, samoin oma sisin sen kaikessa kirjossaan, sekä juuret. Näistä minun identiteettini muodostuu.

Ulkotöissä ei ulkonäöllä tee mitään. Vaatteiden pitää olla työhön sopivia, sellaisia, joiden sottaantuminen ei haittaa. Tukan pitää olla pois silmiltä, jotta työ sujuu. Kättensä jäljen näkee kyllä, ja aina oppii jotain uutta, mikä tekee itsenäisemmäksi ja josta on hyötyä myöhemminkin. Tässä iskän ottamassa kuvassa tehdään polttopuita äidin kanssa.

Itselleni huomaan tärkeitä olevan myös kuvat ja muistot itsestäni minulle rakkaissa tai merkityksellisissä paikoissa. Varsinkin kuvat, joissa olen Salon luonnossa, tuntuvat erityisen rakkailta ja puhuttelevilta. Niissä olen yhtä maiseman kanssa – koen, että minä sekä esimerkiksi kuvissa näkyvät puut tai metsä olemme syntyneet tavallaan samasta maaperästä. Minulle se on voimakas ja hyvä tunne.

Minä ja äiti salolaisessa metsässä Kiikalassa. Oman minäkuvani kannalta Salon järkälemäinen kuntaliitos vuonna 2009 oli pelkästään positiivinen asia. Olin aina mieltänyt itseni salolaiseksi, vaikka olinkin kotoisin piirun verran Perttelin rajan toiselta puolen. Yhtäkkiä Perniö, Särkisalo, Kisko, Kiikala, Suomusjärvi, Pertteli, Halikko, Salo, Kuusjoki ja Muurla olivat kaikki yhtä, ja minulle se kaikki on yhtenäistä Saloa, suurta ja kaunista kotia, minun kotiani.
Minä äidin kanssa Mossalassa, jossa vietimme melkein kaikki lapsuuteni kesäviikonloput. Kuvasta haistan merituulen ja tunnen tutun ja rakkaan tunnelman. Sekä äidillä että tuolla paikalla on ollut valtava vaikutus siihen, kuka minusta on tullut. Myös horisontissa pääni vieressä näkyvä saari on tärkeä, siellä käytiin isän kanssa kanoottiretkillä, ja kutsuimme saarta Meidän saareksi.
Tämä äidin ottama kuva minusta ja isästä on samalta reissulta kuin edellinenkin. Ehkä rakkauteni vettä kohtaan on syntynyt Saaristomerellä vietettyjen kesäviikonloppujen aikana? Kuka tietää. Jostain syystä päädyin kuitenkin saariston sijasta Lappiin, jonne toki sinnekin teimme usein matkoja matkailuautolla. Isän ja äidin kanssa matkailuautolla tehdyt reissut Suomessa ja Euroopassa ovat eräitä rakkaimmista lapsuusmuistoistani ja uskon, että maailman näkeminen jo lapsena on myös vaikuttanut siihen, kuka minusta on tullut. Kun on vähänkin nähnyt maailmaa, osaa arvostaa esimerkiksi jokapäiväistä lämmintä suihkua, siistiä sisävessaa sekä sitä, että hanasta tulee juomakelpoista vettä. Ymmärtää niiden olevan ylellisyyttä sen sijaan, että ne olisivat itsestäänselvyys.
Minä ja iskä Pallasjärvellä. Omena ei näytä pudonneen kauaksi puusta!

Ystävistä ja perheestä

Iän hiukan kartuttua huomaan haluavani lisää kuvia itsestäni perheeni tai parhaiden ystävieni kanssa jossain merkityksellisessä paikassa. Olen alkanut ymmärtää, kuinka suuri osa nuo ihmiset ovat minua ja nähdä, kuinka heidän olemassaolonsa on muuttanut elämääni positiiviseen suuntaan. He ovat osa identiteettiäni tavalla, jota en osaa täysin selittää. Ja heillä on suuri rooli myös omanarvontunteessani esimerkiksi siten, etteivät he arvostele tai vähättele minua tai oudoksu valintojani.

Ystäviä minulla on muutamia, juuri sopivasti, ja he ovat minulle todella tärkeitä. On upeaa kun ystäväpiiri koostuu samanhenkisistä ihmisistä. Ihmisistä, joille voi kertoa kaiken ja joiden kanssa voi pallotella ajatuksia maan ja taivaan väliltä saaden samalla avartaa omaakin maailmankatsomustaan. Ikinä ei tarvitse pelätä että joku dissaisi, suuttuisi tai pitäisi minua jotenkin huonona tai vääränlaisena. Yhdessä on helppo olla, ja omaa tilaakin on silti yllin kyllin. Yhdessäolo antaa voimaa sen sijaan, että se veisi sitä. Ja vaikka osa rakkaimmista ystävistä on kaukana, ovat he henkisesti todella lähellä, vain yhden viestin päässä, tarvittaessa aina apuna ja tukena. Tällaiset ystävyydet saavat aikaan senkin, että on tilaa ja turvallinen olo olla aito ja rehellinen myös itselleen.

Osaan arvostaa näitä asioita suuresti, koska Essiä lukuun ottamatta koen vasta Lappi-vuosinani löytäneeni ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa minun on helppo ja hyvä olla sellainen kuin olen. Minulla on ennenkin ollut hyviä ystäviä, mutta jostain syystä olen heidän seurassaan ollut epäaito. Se ei tietenkään ole ollut heidän vikansa, vaan se on johtunut siitä, että olin itse eksyksissä.

Minä ja Essi Salon Vaisakossa. Essi tuli elämääni töiden kautta monia vuosia ennen kuin muutin Lappiin, ja sen jälkeen olemme jakaneet elämän ilot ja surut yhdessä. Paljon on maailmaa parannettu esimerkiksi luonnossa samalla seikkaillen.
Minä ja ystäväni Laura Puljutunturin kevättä katsomassa. Jalusta oli vinossa, mutta kamera ikuisti silti hienon hetken. Laura otti minuun aikoinaan yhteyttä Instagramissa kun oli itse muuttamassa Lappiin, ja sittemmin hänestä on tullut yksi minulle tärkeimmistä ihmisistä.
Olen niin iloinen, että tämä kuva otettiin, vaikka yleensä olen hyvin allerginen tämäntyyppisille selfieille. Kuvassa olen ystäväni Marinellan kanssa Levillä. Marinellalla on aivan huikea elämänasenne ja myös hän on yksi rakkaimmista ihmisistäni. Vaikka harvoin näemmekin, niin hänen kanssaan osaan olla täysin oma itseni.
Minä ja puolisoni lähiretkellä muuan elokuisena iltana. Puolisona oleminen on luonnollisesti iso osa minua, olemme kasvaneet yhdessä viime vuodet, oppineet ja kokeneet yhdessä sekä kasvattaneet myös toinen toisiamme paljon. Omanarvontunteenikin on noussut – puolisoni ei tunnu koskaan epäilevän sitä, ettenkö osaisi tai ainakin voisi oppia tekemään ihan mitä vain, ja hän on katsonut asiakseen varmistaa esimerkiksi, että osaan vaihtaa auton renkaan ja tarkistaa öljyt. Se tuntuu todella hyvältä ja arvokkaalta – että saa kokea olevansa tasavertainen, eikä minua vähätellä.

Arjen opeista ja käytännön osaamisesta

Palatakseni vielä Kososen viestiin, se sai minut miettimään, mitä kaikkea osaan ja osaanko arvostaa tarpeeksi omia taitojani. Voisi antaa enemmän arvoa sille, ettei monessakaan tilanteessa elämässä tarvitse levitellä käsiään, vaan osaa joko toimia suoraan itse tai ottaa ainakin selvää, että miten pitää toimia ja kuka voisi mahdollisesti opastaa. Neuvojen pyytäminenkin on kamalan hyvä taito, koska miksi pähkäillä alusta saakka kaikkea itse, jos voi kysyä viisaammalta?

Toissapäivänä sulatimme mieheni kanssa viemärin ensimmäistä kertaa elämässämme. Siis vessan viemärin. Niin järkyttävää kuin touhu tavallaan olikin, oli toimenpiteen onnistuminen lopulta (reilun tunnin työstämisen jälkeen) aivan huipputunne. Olimme ryhtyneet, kokeilleet, sisuuntuneet ja lopulta osanneet. Sen tilanteen muistan kyllä ilman valokuvaakin (luoja nähköön sitä kuvaa ei totisesti kukaan olisi halunnut nähdä) ja onnistumisen tunne oli suuri! Tällaisista arjen dilemmoista selviäminen ilman ammattilaiseen turvautumista on minusta todella, todella tyydyttävää.

Syksyllä hain onnistuneesti tarvitsemaani toimenpidelupaa. Olen tehnyt maakauppoja ja kilpailuttanut sähkösopimuksia. Talot on ostettu ja myyty ilman välittäjää. Osaan sytyttää tulen, avata ja puhdistaa viemäreiden hajulukot, lukea karttaa ja pukeutua silloinkin, jos ulos pitää lähteä yli 30 asteen pakkasilla. Osaan lämmittää takan ja tiedän olla jättämättä käsijarrua päälle talvella. Osaan keittää nokipannukahvit, siivota, pyykätä, huolehtia raha-asioista, tarkistaa auton rengaspaineen, tehdä työni, parsia kinttaan, kokata sekä onkia ja perata kalan. Muun muassa. Todella kaukana ollaan siitä, kun vuonna 2013 jännitin, osaanko edes vuokrasopimusta tehdä ilman edellisen puolisoni apua.

Lapissa olen oppinut valtavasti täkäläiseen elämään, sääolosuhteisiin sekä muihin olosuhteisiin liittyviä asioita, jotka olisivat etelässä jääneet oppimatta, joten myös Lappi on ilman muuta muokannut minua ja minäkuvaani sekä kasvattanut omanarvontuntoani. Näistä opeista on suuresti kiittäminen paikallisia ystävällisiä ihmisiä sekä Lapissa kasvanutta puolisoani, jotka kaikki ovat opettaneet minua pärjäämään täällä ja nauttimaan Lapin mahdollisuuksista.

Nykyisen kotijoen antimia ja hyvä muisto mieheni kanssa tehdyltä pieneltä veneretkeltä toissakesältä. Olimme onnistuneet onkimaan kumpikin itsellemme täysin samankokoiset ahvenet. Kuva: Joel ❤

Ja eräs asia, mitä etenkin arvostan, on se kun saa huomata oppineensa taas jotakin uutta. Mitä enemmän ärräpäitä jokin asia vaatii, sitä enemmän siitä yleensä oppii ja viisastuu. Välillä on maksettu ja maksetaan varmasti jatkossakin myös oppirahoja. Se kuuluu elämään. Tämän talven suuri oppi on ollut se, ettei lumia kannata pukata pois siitä kohtaa, missä vessan viemäriputki kulkee. Ja että ulkohuussi kannattaa ainakin varmuuden vuoksi tyhjentää syksyllä vielä, kun se ei ole jäässä… 

Oppia ikä kaikki. Jokainen oppi saa minut tuntemaan itseni viisaammaksi, ja se tekee hyvää minäkuvalle.

Salolaisuudesta

Vielä aivan oma ja jostakin syystä eräs keskeisimmistä asioista, joiden varaan nimenomaan minäkuvani ripustuu, on kotiseutu. Siinä on varmasti Lapilla suuri rooli, koska muutto kauas kotoa on saanut minut näkemään ja miettimään juuriani, ja sitä kautta on syntynyt tunne voimakkaasta kotiseutuun nojaavasta identiteetistä. Täällä laajassa Lapin maassa minä olen tullut Salosta.

Isovanhemmistani kolme neljästä, sekä molemmat vanhempani ovat syntyneet ja varttuneet nykyisen Salon alueella. Juureni ovat todella vankasti Uskelan- ja Kiskonjokilaaksojen maaperissä. Tämän koen suurena rikkautena ja voimavarana, etten ole sieltä sun täältä, vaan olen saanut kasvaa niillä konnuilla, joissa juurenikin ovat. Juuri juurieni maisemia aion aiempaa suunnitelmallisemmin jatkossa myös valokuvata. Ja myös itseäni niissä maisemissa. 

Koen edelleen olevani täysin sataprosenttisesti salolainen. Kuusi ja puoli vuotta Lapissa eivät ole muuttaneet mitään, tai korkeintaan koen itseni salolaisemmaksi kuin koskaan. En ole missään päin Lappia kokenut itseäni ainakaan ihan oikeasti paikalliseksi. Siten esimerkiksi paikallisista asioista päätettäessä en ole kokenut, että minun tulisi niihin puuttua (olen kyllä äänestänyt koska se on kansalaisvelvollisuus). Olen mieltänyt kuntien ja kylien asiat paikallisten asioiksi, ja siispä sellaisiksi, jotka eivät kuulu minulle. Koska minähän olen salolainen. Minä vain asun täällä.

Sen sijaan Salon katuja kulkiessa tai syrjäteitä ajellessa tuntuu kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan.

Käytän mielessäni Saloon tehdyistä matkoista leikkisästi nimitystä juurihoito. Saan voimaa, kun käyn maalla, josta olen syntyisin – siis juurilla. Siitä syntyy suuri kuuluvuuden tunne, joka hoitaa ja tekee hyvää. Kuka tietää olisinko koskaan oppinut sitä tuntemaan ilman elämää Lapissa?

Työn seurauksista

Myös työni Retkipaikalla on muokannut elämääni ja sitä kautta minäkuvaani. Aika paljonkin itse asiassa. Ilman sitä en välttämättä (todennäköisesti) olisi koskaan alkanut lukea karttoja ja retkeilemään ja valokuvaamaan näin aktiivisesti, ja noissa asioissa tunnen olevani hyvä ja nautin niistä suuresti. Esimieheni Antti muutti elämäni suuntaa, kun vuosia sitten laittoi minulle ensimmäisen viestin ja pyysi kirjoittajaksi Retkipaikkaan. Jostain syystä muistan sen hetken tosi hyvin edelleen, vaikka yleensä muistini on melkoinen tuulitunneli. Luin viestin aamulla aivan unenpöpperössä ja taisin ehtiä vastatakin siihen ennen kuin olin edes tajunnut mistä siinä oli kyse.

Kuka tietää mitä elämässä näinä aikoina puuhailisin ilman näitä minulle työn kautta tulleita, nykyisin aivan keskeisimpiä intohimoharrastuksia, retkeilyä, valokuvausta sekä näistä edelleen kehittyneitä vedenalais- ja tähtitaivaskuvausta? Olisinko löytänyt juurimaiden lumoakaan ja kokenut kaikkia niitä lukemattomia kirkkaita järviä, salaperäisiä metsiä, rauhoitettuja puita sekä löytämisen riemua, kuin mitä viime vuosieni seikkailuissa olen saanut kokea ja joiden kokeminen muistoineen ja oppeineen on valtava osa minua?

Tämä kuva edustaa minulle kotiseutuni löytämistä. Olin tullut Lapista matkalle Saloon ja aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää, miten upea kotipaikkakuntani on ja mitä se minulle merkitsee. Kuva: Joel
Äidin kanssa löytämämme ja Peikkokönkääksi nimeämämme koski kotikylällämme. Tuo oli todella vaikuttava hetki ja avasi jälleen silmiä. Se oli ensimmäinen kerta, kun koin löytäneeni jotakin ihan älyttömän kaunista kotikyläni alueelta. Sittemmin paikkoja on löytynyt lisääkin, kun on vain lähtenyt tutkimaan. Työ Retkipaikalla on tehnyt minusta uteliaan tutkimaan luontoa.
Rakkaimmat lapsuuden leikit koin kotipuron rannalla ja sen vieressä kasvavassa metsässä. Siellä ei aika käynyt pitkäksi, ja rakastin leikkiä yksinkin. Näen jotain aika kutkuttavan ihanaa yhtäläisyyttä niissä majoissa, joita rakentelin itsekseni piiloon puronrantakuusien alle, ja nykyisessä pienessä kodissa, joka kohoaa hieman suuremman virran äärellä, kuitenkin yhtä piilossa ja omassa rauhassa. Jo lapsena tiesin mikä tekee minut onnelliseksi.

Lappilaisuudesta

Myös Lappi on osa identiteettiäni ja omanarvontuntoani, vaikken itseäni lappilaiseksi koekaan.  Lappi on itse asiassa valtava osa minua ja rakastan sitä. Vain muutaman vuoden päästä olen elänyt täällä neljänneksen koko elämästäni. Jos joudun kohtaamaan uusia ihmisiä, kohtaan heidät mieluiten täällä, koska jostain syystä koen, että minun kotikenttäetuni on Lapissa ja täällä olen vahvimmillani. Lappi-kuplani on täynnä kodikkaaksi kokemaani erämaata, ja siinä on vain muutama ihminen. Salo-kuplassani on paljon enemmän hässäkkää ja vähemmän rauhaa. Vaikka koen itseni salolaiseksi, olen vahvimmillani ja omimmillani täällä pohjoisessa.

Lappi edustaa minulle rohkeutta – olin tarpeeksi rohkea, että uskalsin lähteä. Ja se edustaa minulle itsenäisyyttä, sillä kaukana perheestä on pitänyt olla itsenäinen, ottaa itse asioista selvää ja opetella tiettyjä juttuja. Elämä näin syrjässä, ajoittain kovissa pakkasissakin, vaatii monenlaista tietotaitoa. Se kaikki on nostanut itsetuntoa.

Lappi edustaa minulle myös todellisen sisimpäni löytämistä sekä turvapaikkaa. Siis sitä, että Lapin ansiosta lopultakin ymmärsin kuinka paljon rauhaa elämääni tarvitsen, että elämää ei tarvitse täyttää menoilla ja tavaroilla ja että saan olla juuri sellainen kuin olen. Ettei tarvitse edustaa mitään.

Minä Lapin-kotini rannalla kesäyönä. Kuvaan liittyy siinä mielessä suuria tunteita, että olimme joitakin vuosia asuneet toisaalla, ja kaipuuni tälle paikalle oli kasvanut sinä aikana lähes sietämättömäksi. Tunsin kuuluvani Lapin alueella vain tälle rannalle. Se, että paluu tuli mahdolliseksi ja lopulta onnistui, oli minulle todella suuri asia. Vaikka vuodet muualla olivat olleet hyviä, koin, että olin palannut nyt oikeaan Lapin-kotiini.
Valokuvaamassa jälleen. Minua on pari ihmistä kuvannut luonnonlapseksi, enkä ole ihan varma mitä se tarkoittaa, mutta ehkä se on jotain tällaista.
Lähitunturin laavulta löytyi kotikaupunkini sanomalehti, jossa etelässä asuessa olin töissä. En tiedä kuka lehden oli sinne postilaatikkoon tuonut, mutta hetki oli riemullinen! Pala kotiseutuani oli tuotu minulle rakkaimpaan retkipaikkaan.

Tulipa polveileva teksti. Mutta on siellä jotain ihan järkevääkin välissä!

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: