Lähdettiin tällä viikolla käymään läheisellä järvellä. Kelkkareitti johdatti jäätä pitkin, metsien poikki, suon halki, vaaran ylitse ja lopulta rantakodalle. Vihreä kaari oli ollut näkyvissä jo alkumatkasta ja olin tyytyväinen, että olin tullut ottaneeksi kameran jalustoineen mukaan.
En olisi työpäivän ja kauppareissun jälkeen melkein jaksanut lähteä enää mihinkään, mutta onneksi mies tsemppasi että mennään. Reissusta tuli tosi mukava.
Mies meni kotaan tekemään tulia sillä aikaa, kun minä kävelin järvelle kuvaamaan taivasta. Oli hyvin hiljaista ja kaunista.
Jäällä oli onneksi ajeltu kelkalla, ja kelkkojen kovettamia jälkiä pitkin oli helppo kävellä ilman lumikenkiä. Seisoskelin pimeydessä ja annoin kameran käydä samalla, kun katselin revontulten liikkeitä ja tutkin tähtikuvioita.
On ollut niin pitkään pilvistä, että taivaan asennon muuttuminen on nyt helppo huomata. Linnunrata ja tutut tähtikuviot ovat aivan eri kohdassa taivasta kuin mitä ne olivat aikaisemmin talvella. Orion lymysi alkutalvella vielä horisontin takana iltalenkkieni aikaan, nyt se näkyy selvästi, kuten alla kuvassa.
Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun kiinnitän tähtitaivaan liikkeisiin huomiota.
Kuvattuani taivasta hetken aikaa, alkoi pilvipeitettä taas kertyä. Lähdin takaisin kodalle katsomaan, mikä siellä oli tilanne. Kodan ovelta kajastava nuotion loimu ohjasi kutsuvasti oikeaan suuntaan.
Kodalla oli nuotio jo iloisesti rätisemässä. Meillä oli muutama makkara mukana, ja niiden kypsyessä ritilällä siivoilin hiukan. Keräilin tyhjiä tölkkejä mukanamme olleeseen polttopuusäkkiin ja lakaisin kodan lattian. Tuntui mukavalta jättää paikat siisteiksi.
Tulistelimme nuotion loppuun ja söimme varovasti juustomakkaraa, josta roiskui tulikuumaa juustoa joka suupalalla ympäriinsä, ja piti varoa vaatteita.
Sammuttelimme nuotionjäämän putipuhtaalla puuterilumella. Hiillos sihisi ja tohisi ja laski ilmoille paksua, valkoista savua. Ulkona oli pilvipeite ehtinyt peitellä koko taivaan, eikä revontulista ollut enää tietoakaan. Katsoimme paikat kuntoon ja lähdimme paluumatkalle.
Kelkan kyydissä istuminen pimeällä toi mieleeni muistoja ensimmäisestä talvestani Lapissa kuusi vuotta sitten. Ihan ensimmäisillä retkillä istuin aikoinaan reessä ja muistan katselleeni kuutamoa, tummansinistä tähtitaivasta sekä kuuran kauttaaltaan peittelemiä koivuja, kun ajelimme tunturissa. Mietin, ettei mikään, ei mikään voi olla niin kaunista ja ihmeellistä ja ihmettelin, että miten kummassa olin ikinä voinut päätyä niin hienoon tilanteeseen. Onneksi se kelkkaretki kesti pitkään, sillä epäuskon voittaminen ja kaiken uskominen todeksi vei aikaa.
Keväällä meillä onkin jo viisivuotishääpäivä ❤ En voi uskoa miten nopeasti aika on mennyt.
Saari avaruudessa 