Hiljalleen täällä elellään tammikuun tuskastuttavan ehjän pilvivällyn alla. Melkein koko viikon on satanut lunta, mutta ei onneksi kovin sankasti. On sitä kunnon kerros kuitenkin lisää tullut. Ensi viikon sääennuste vaihtelee tunnista toiseen – vielä aamulla ennusteen mukaan luvassa olisi ollut kirkas viikko, mutta hetki sitten ennusteen uudelleen avattuani oli pilvipeite alkanut vetäytyä ensi viikonkin ennusteen ylle.
Täällä, missä oikein mitään ei onneksi tapahdu, sään liikkeet ovat melkeinpä kaiken keskiössä viikosta toiseen.
Kun seuraava pilvetön päivä koittaa, on päivä jo tosi pitkä. Jos olisi ollut kirkasta, olisi aurinko paistanut pihallemmekin päivittäin jo viikon. Kuka tietää, paistaako se jopa sisälle torppaan, kun pilvivälly joskus lopultakin repeää.
Olen ottanut pienen varaslähdön kesään vaihtamalla jo huonekasveille tuoreita multia.
Korona ei tunnu ottavan laantuakseen. Ymmärtääkseni vajaat 150 000 ihmistä Suomessa on jo rokotettu, mutta kaiken kaikkiaan rokotukset ovat alkaneet hitaasti, ja mutanttikoronat ovat alkuperäistä tarttuvaisempia. Niinpä jo syksyllä haaveilemani matka Saloon isän syntymäpäiväksi helmikuun alkuun jää haaveeksi – en kestäisi ottaa sellaista riskiä, että joku tartuttaa minuun koronan lentokoneessa, ja vien sen sitten tuliaisiksi vanhemmilleni.
Pitää nyt pidättäytyä matkustamasta vielä. Onneksi ajatus kesän auringosta paistaa jo mielessä, ja ensimmäisten kesälomaviikkotietojen pohjalta olemme voineet alkaa jo suunnitella kesälomareissua autolla Kiteelle ja Saloon. Niistä suunnitelmista saa paljon voimia tänne repeytymättömän pilvipeiton ja aukottoman koronasumun keskelle.
Eilen nautin hieman lähimatkailusta, kun sain kunnian viedä jälleen yhden uuden ensikertalaisen Särestöniemeen.
Parkkipaikalla oli onneksi vain muutama auto, joten museoalueelle meneminen tuntui turvalliselta. Meidän kanssamme aluetta kiersi muutama muu pieni seurue, ja onneksi alue on laaja, niin ihmisten kanssa ei juuri tarvinnut olla yhtä aikaa samassa tilassa. Aluksi joimme kahvit pullantuoksuisessa kahvilassa ja kuuntelimme sivukorvalla televisiossa pyörivää Reidarin haastattelua. Sitten oli aika lähteä vanhaan Särestöön. Koronan aikana alueelle on annettu kiertosuunta seuraavasti: vanha Särestö, ateljee, galleria.
Vanhan Särestön järkälemäisessä takassa tohisi punainen hiillos. Katselimme vanhaa esineistöä alkaen aina hevosen lumikengistä, sekä vanhoja valokuvia, jotka kertoivat muun muassa Särestön joutsenista. Reidar oli hoitanut loukkaantuneita joutsenia ja ymmärsin, että Suomen luonnonsuojeluliitto oli hänet tästä työstään jotenkin palkinnutkin. Yhden ramman joutsenen kerran lähdettyä omille teilleen oli Reidar hälyttänyt kuulemma poliisit ja rajamiehetkin sitä etsimään.
Oli hauska lukea myös Särestössä viihtyineistä muista villieläimistä, kuten kesystä riekosta sekä monista muista linnuista, jotka Reidar oli kaikki kuulemma nimennyt (riekko oli Albert I, Albert II oli tilhi). Riekko kuljeskeli kuulemma pirtissä sisälläkin kuin kotonaan ainakin.
En enää muista montako kertaa olen Särestössä käynyt, mutta joka kerta sieltä on löytynyt jotakin uutta ja kiinnostavaa. Näiden lintutarinoiden lisäksi oma suosikkini ovat olleet tarinat alueen yliluonnollisista sattumuksista.
Vanhan Särestön jälkeen nousimme kulkusuunnan mukaisesti mäen laelle ateljeehen, ja sitten samoilimme metsän poikki galleriaan, joka on alueen päänähtävyys. Lumisade petrasi, mutta alueen lumityöt oli tehty niin viimeisen päälle, että metsän keskellä lumikäytävillä kulkeminen tuntui suorastaan juhlavalta.
Ympäristöhuolta huokuvan Viimeinen hukka -näyttelyn olin itse nähnyt jo useasti, mutta tauluja ja niiden saatesanoja jaksaa kyllä tutkia ja miettiä aina uudelleen. Näyttelyssä esillä on yksi suosikkitauluistani, Ounasjoen aallot (alla kuvassa etualalla). Ounasjoen patoaminen on Reidarin aikaan ollut aivan aito huoli ja pelko, joka onneksi ei koskaan toteutunut, vaan Ounas suojeltiin ja se säästyi samalta kohtalolta jonka esimerkiksi Kemijoki joutui kokemaan. Lohi ei Ounasjokeenkaan tosin enää nouse – monissa Särestön teksteissä muisteltiin, kuinka kalaisa lohijoki Ounas ennen oli. Kemijoen patoaminen torppasi lohilta tien myös Ounasjokeen. Mielenkiintoinen artikkeli siitä, mitä tunteita asia herätti ja herättää yhä, löytyy esimerkiksi täältä (Yle). Lohien osalta asia voitaisiin korjata yhä – ratkaisuista kirjoittaa esimerkiksi WWF.
Viimeinen hukka -näyttelyn tunnuskuvana oli susitaulu, jonka ohessa Reidar kertoo huolestaan lajien katoamisesta. Teksti on kymmenien vuosien takaa, mutta äärettömän ajankohtainen. Mies lieni aikaansa edellä huoliensa kanssa ja kirjoitti muun muassa, että jokainen tuhottu laji vie ihmistä lähemmäs omaa tuhoaan. Näyttelyn on pitänyt vaihtua uuteen alun perin jo lokakuussa 2020, mutta koronan vuoksi Särestö oli keväällä suljettuna, ja varmaankin tästä syystä näyttelyn vaihtumista on lykätty. Uusi näyttely vaihdetaan Särestöön tänään, sen teemaa en vielä tiedä.
Mietin joskus että millainenkohan elämästä olisi tullut ilman ympäristöahdistusta. En pode sitä niin aktiivisesti kuin monet muut, mutta kyllähän se elämää ja arkea värittää, kun kuitenkin joka päivä jossain määrin miettii lajikatoa ja ilmastonmuutosta. Muistan hyvin etäisesti sellaisen ajan, kun ympäristöahdistusta ei vielä juurikaan kokenut – lapsena se rajautui lähinnä pelkoon tunnetuimpien lajien, kuten sarvikuonojen, sukupuutosta. Nykyään, kun puhutaan jo pölyttäjienkin katoamisesta, on huoli aivan toisella tasolla. Olen viime vuosina tehnyt arjessani muutoksia jotta omalta osaltani auttaisin tilannetta, voin kirjoittaa niistä toiste.
Huomenna on helmikuu.
Ai niin, eilen aurinko jo melkein näkyi hetken aikaa pilvien takaa, ennen kuin lumisade jälleen peitteli Kittilän.
Saari avaruudessa 