Saari avaruudessa

Kävipä niin, että kun vuodenvaihteen tienoilla siivosin nurkkia tai lähinnä kävin läpi kaikkea mitä omistan, löysin muuan muistitikun enkä tiennyt yhtään, että mitä siinä oli. Laitoin tikun koneeseen ja sieltäpä löytyikin monta sataa valokuvaa vaihto-oppilasvuodeltani Ranskasta. Tässä pieni kuvamuistelo – kuvat eivät ole missään järjestyksessä, pahoittelen.

Lähdin Ranskaan muistaakseni loppukesällä 2005, ja palasin Suomeen alkukesällä 2006. Kävin lukiota Gaillacin pikkukaupungissa Tarnin alueella, nykyisen Oksitanian departementissa, Ranskan Espanjan-puoleisessa nurkassa. Gaillac on pieni paikka, asukkaita oli muistaakseni jotain 11 000. Kaupungin maamerkki on 900-luvulla perustettu Saint Michelin benediktiiniläisluostari (alla kuvassa). Joki on nimeltään Tarn.

Asuin kaupungista katsottuna sillan toisella puolella kävelymatkan päässä, viinitilalla. Isäntäperheeni oli hieman iäkkäämpi pariskunta, joiden omat lapset olivat jo aikuisia. Viiniviljelykset ympäröivät taloa joka suunnasta, ja meillä oli myös paljon eläimiä – koirien lisäksi oli kaneja (syötäväksi) sekä ajoittain sikoja ja kalkkunoita (nekin syötäväksi). Jonkin aikaa oli villisian porsaita, mutta ne kuolivat. Lisäksi oli kanoja, joita joskus syötiin, mutta yleensä syötiin vain niiden munia.

Kaupunkiin vei läheltä kaksi siltaa, minä kuljin useimmin tuota, jonka maisema näkyy yllä. Lukio oli luostarin takana aika lähellä. Koulu oli aidattu korkein kivimuurein, eikä sen alueelta saanut koulupäivän aikana poistua. Joillain oli lupalappu käydä kotonaan lounaalla, me muut söimme ruokalassa. Ruoka oli hyvää ja maksoi muistaakseni pari euroa päivässä. Vaaleaa patonkia oli tarjolla niin, että sitä saattoi syödä kaksin käsin (ja monet söivätkin).

Muistan myös, ettei koulussa ollut yhden ainoaa peiliä. En tiedä miksi.

Alla olevassa hedelmäkaupassa kävin usein hakemassa jotain hyvää, kuten päärynöitä. Hedelmiä oli monia erilaisia ja ne olivat makeita ja halpoja. Myös paahdetut kastanjat olivat hyviä.

Alla Gaillacin tori. Siellä tuli tosin aika harvoin käytyä.

Isäntäperheessäni en ollut ainoa vaihto-oppilas, vaan ensimmäisen syksyn siellä asui myös australialainen poika, joka oli pelastettu huonosta isäntäperheestä Strasbourgista. Hän oli kiva, mutta olimme vain hetken perheessä yhtä aikaa, ennen kuin hänen oli jo aika palata Australiaan. Hänen lähdettyään tuli saksalainen tyttö Julika, ja meistä tuli lopulta parhaat ystävät.

Minulla on onneksi paljon kuvia ihmisistä, mutta en nyt julkaise niitä, koska en tuohon maailmanaikaan tullut mitään julkaisulupia kyselleeksi.

Alla kuvia muutamilta matkoilta, joita isäntäväen kanssa teimme. Kävimme muun muassa Andorrassa ja Millaun siltaa katsomassa. Kaveriporukan kanssa matkasimme kerran junalla alueen pääkaupunkiin Toulouseen.

Alla kuva Pennen kylästä linnanraunioineen. Kävimme kerran talvella myös Roquefortissa ihmettelemässä juustonvalmistusluolia.

Alla kotitalomme. Isäntäväki viljeli viiniä kuten monet muutkin Gaillacissa, joten minäkin pääsin sitä hommaa näkemään ja työtehtäviä kokeilemaan. Kiehtovaa hommaa, mutta myrkkyjen määrä kauhistutti – ehkä asiaan on tullut jo parannusta, mutta itse ainakaan en osta muuta kuin luomuviiniä.

Viininviljelyn lisäksi ranskalainen eränkäynti tuli tutuksi – tai ainakin riistan valmistus ruuaksi. Siat, villisiat, fasaanit, sorsat, kanat, kalkkunat, jänikset ja milloin mitkäkin luontokappaleet ammuttiin, paloiteltiin ja valmistettiin monin eri tavoin, kuten makkaroiksi. Suuret padat kiehuivat ja talon koko väki osallistui lihanleikkuutalkoisiin.

Ja hyvin sitten myös syötiin. Alkuruuaksi oli yleensä endiivisalaattia (pilkottuja endiivejä joille tehtiin itse kastike oliiviöljystä, viinietikasta, suolasta ja pippurista) tai kurpitsasosekeittoa. Pääruuaksi oli milloin mitäkin lihaa ja joskus myös simpukoita, äyriäisiä, paellaa, papuruokia ja kerran myös sammakonreisiä, jotka olivat vallan hyviä. Oma suosikkini oli oman pihan kana vartaassa grillattuna. Vuorot siitä, kuka milloinkin sai syödä kanan munuaiset tai sydämen, kiersivät tasaisesti, koska ne olivat kaikkien herkkua. Endiivejä ei täältä pohjoisesta laitalaisena saa, mutta tuota salaatinkastiketta teen päivittäin vihreään salaattiini. 

Alla näkymä huoneeni ikkunasta. Pihalla kasvoi isoja plataanipuita, mutta myös muun muassa viikunapuu, kirsikkapuu ja granaattiomenapuu. Appelsiini- ja sitruunapuut kasvoivat jostain syystä ruukuissa. Viikunoita ja kirsikkapuita tuli syötyä kaksin käsin. Kun oma kirsikkapuu oli syöty tyhjäksi, siirryin naapurin puuhun. Naapurin vanha isäntä, joka muistaakseni oli oman taloni isäntäväelle sukua, toi minulle sinne tikkaat, jotta minun oli helpompi kiivetä puuhun lymyämään ja kirsikoita syömään. Kirsikat olivat jättimäisiä ja melkein mustia, aivan älyttömän makeita.

Alla kotitalo ja kevätkukkea puu. Muistaakseni tuo ei ollut kyllä kirsikkapuu, mutta en muista mikä muukaan se olisi ollut.

Gaillacin katuja. Koirat lenkittivät kaduilla itse itseään ja kakkasivat minne huvitti. ”Attention kaka!” kuului varoitushuuto, jos kaveriporukassa joku oli astumassa miinaan. Sen suurempaa ongelmaa ei asiasta tehty. Katuja pestiin anivarhain aamulla.

Kävin paljon pyöräilemässä lähialueilla yksinäni, tutkimassa paikkoja ja katselemassa maisemia. Kerran päätin käydä Albissa, jonne oli reilut parikymmentä kilometriä. Paluumatkalla satuin eksymään – ei siihen aikaan kännykässä ollut karttaa – ja kun lopulta löysin takaisin kotiin, olin tehnyt yli 60 kilometrin kierroksen. Kesäpäivä oli ollut kuuma, eikä minulla tietenkään ollut juotavaa eikä rahaa mukana. No, loppu hyvin kaikki hyvin. Osuin onneksi pieneen kylään, jonka keskustassa oli alueen kartta, ja sen avulla onnistuin suunnistamaan takaisin Gaillaciin.

Yllä maisema koulun ikkunasta alas pihalle sekä kaupunkiin. Ovenpielessä opettaja vahtii oppilaisen tulemisia ja menemisiä. Meidän luokalla oli valtava määrä vaihtareita. Minun, Julikan ja Adamin lisäksi oli muutamakin saksalainen sekä yksi venezuelalainen. Kaikki olimme hyvin kavereita keskenämme, sekä myös paikallisten oppilaiden kanssa. En muista, että olisin nähnyt koulussa kiusaamista, vaikka muutama pelle luokalle mahtuikin.

Koulun päättyessä keväällä pidettiin piknik viereisessä puistossa. Oppilaat ja opettajat tuntuivat kaikki olevan siellä syömässä patonkia ja juomassa viiniä sulassa sovussa keskenään, aina rehtoria myöten.

Paikallinen metsä näytti aika eriltä kuin Suomessa. Eräänä iltana sinne lähdettiin isolla porukalla kuuntelemaan kiimaan tulleiden isokauriiden (saksanhirvien) mylvintää – turvallisesti autosta käsin. Taisi kohta joku kauris riippua pihavajan katostakin.

Joulukinkkua ei todellakaan ostettu kaupasta valmiina. Siat Gaston ja Prosper tulivat meille kuukausia ennen joulua. Niihin ei kannattanut liikaa kiintyä.

Tässä vielä talvisen pyöräretken maisemaa lähialueen rinteiltä. Kerran tuli luntakin ihan valtavasti.

Yllä paikallinen Pauline ja saksalainen Martin katselevat koulun ikkunasta kevään viimeisenä koulupäivänä. Kuvaan on tuon ajan tunnelma tallentunut minusta jotenkin kauniisti, olimme kaikki haikeita yhteisen ajan päättymisestä. Molemmat, etenkin Pauline, olivat hyviä ystäviäni. Meitä oli aika iso porukka loppujen lopuksi, isoin oikea kaveriporukka mitä minulla on koskaan ollut, ehkä tusina, viisitoista ihmistä, joiden kaikkien kanssa oli mukava ja luonteva olla. Minulla on edelleen tallessa ystäväkirja tuolta ajalta.

Vaihtarivuodelta en kuitenkaan jäänyt kenenkään kanssa tekemisiin, mitä nyt isäntäpariskunnan kanssa jonkin verran kirjoiteltiin aluksi. Heitä ei enää ole.

Onneksi kuitenkin nämä kuvat löytyivät – tai oikeammin yli 900 kuvaa. Vaikka kännykässä ei tuohon aikaan ollut edes värinäyttöä, niin onneksi kamera oli mukana ilmeisen tiiviisti.