Piiitkän pilvisen jakson jälkeen sääennuste lupasi tälle päivää kirkasta, joten päätimme ystävän kanssa suunnata tunturiin lumikengillä. Ajoitimme retkemme niihin muutamaan tuntiin, jotka ovat kutakuinkin valoisia, eli lähdimme maastoon ennen yhtätoista.
Tänään oli myös siitä jännittävä päivä, että kaamos päättyi virallisesti.
Yllä olevat kuvat on otettu samoilta sijoilta – toisessa suunnassa oli kuu, toisessa aurinko.
Retkipäivä oli aivan täydellinen. Upea sää, viitisentoista astetta pakkasta, ei tuulta. Satumainen kuutamo kynttiläkuusien keskellä, ja kaiken kruunuksi näimme kuin näimmekin auringon tunturin rinteestä pilkistävän horisontissa. Tuntui hyvältä tuijottaa sitä pitkästä aikaa, se liekehti upean punaisena jossain Levin suunnalla, kuin taivaanranta olisi ollut tulessa.
Päivä alkaa pidentyä tästä ihan hurjaa vauhtia.
Puut olivat paksussa tykkylumessa, ja pääsimme noustessamme hieman umpihankea helpommalla, sillä naapurin isäntä seurueineen oli noussut rinteeseen muutamaa päivää aiemmin, ja pystyimme nyt seurailemaan heidän jälkiään. Se helpotti etenemistä tosi paljon.
Kuva: Riikka 🙂 
Eteneminen oli hidasta, koska koko ajan teki mieli valokuvata ja pysähtyä ihmettelemään taivaanrannan värejä. Sininen kaamostaivas loi upean kontrastin valkoisiin, lumisiin puihin. Kyllä minäkin tällä reissulla ihan oikeasti pidin lumesta. Kaiken kaikkiaan on hyvä talvi, lunta ei ole paljon. Viime talvena sitä oli niin paljon, että olin ihan vakavissani jo ostamassa taloa Salosta.
Vaaran huipun tuntumassa tunsimme ilmasta savun tuoksua. Polku mutkitteli kuitenkin vielä hetken aikaa, ennen kuin saavuimme laavulle, jossa mies oli tyttärensä kanssa makkaranpaistopuuhissa. Kelkanjälkiä oli paljon sinne tänne, mutta muita ihmisiä ei osunut paikalle samaan aikaan.
Olin edellisenä päivänä leiponut retkievääksi sämpylöitä. Makkaratulien kupeessa ne lämpenivät nopeasti herkullisiksi.
Teet olivat mukana termarissa, niin ei tarvinnut nokipannun kanssa alkaa säheltämään. Istuimme laavulla rauhassa eväitä syöden ja juoden, kunnes oli aika lähteä takaisin päin. Alla vielä kuvia paluumatkan varrelta.
Näimme myös riekon lehahtavan valkoisena lentoon tykkypuiden kätköistä.
Värimaailmaa oli vaikea uskoa todeksi. En muista, milloin viimeksi olisin talviretkestä nauttinut näin paljon. Ihaninta oli, että siellä ei ollut muita. Jospa nyt loppiaisen jälkeen pahin turistiryysis hellittäisi jälleen Levilläkin, että uskaltaisi edes ruokakaupassa käydä taas jotenkuten normaalisti – tietenkin maskia käyttäen ja kädet mennentullen pesten.
Tunturissa vähäisetkin arkihuolet olivat tipotiessään. Rakastan tätä paikkaa, se on lempipaikkojani koko maailmassa, ja Lapissa kodin lisäksi ehdottomasti rakkain kolkka. Oli ihana jakaa retkihetket tärkeiden ihmisten kanssa, viime vuonna olin täällä lähes samoihin aikoihin yksinäni.
Maapallon varjo näkyy sinisenä. 
Jos vuoden ensiretki on omiaan ennustamaan alkanutta vuotta, tästä tulee varmasti hyvä vuosi.
Saari avaruudessa 