(Pääosin hyviä) muistoja vuodelta 2020

Vuosi 2020 lähenee loppuaan ja kylläpä se onkin ollut erikoinen, harva varmaan sitä tulee ikävöimään. Itse kuulun niihin onnekkaisiin, jolle koronavirus on tarkoittanut yleisen huolen lisäksi lähinnä vain yhtä peruuntunutta KuopioRockia ja yhtä peruuntunutta Pariisin-keikkaa. En siis missään nimessä voi valittaa, minä ja puolisoni olemme saaneet pitää työmme ja muutenkin kaikki on hyvin. Jos jotakin niin tänä vuonna on oppinut jälleen aiempaa paremmin arvostamaan sitä luksusta, jossa saa elää: että on koti, sähköt ja puhdasta vettä, turvallinen kotimaa, terveys ja vankkaakin vankempi tukiverkko.

Vaikka huoli koronasta ja ennen kaikkea läheisistä on aiheuttanut minullekin unettomia hetkiä, muistelen mennyttä vuotta ihan hyvällä. Sen aikana kertyi paljon ihania muistoja, ja syntyi jopa toivottavasti uusia perinteitä. Onneksi kävin viime talvena monta kertaa etelässäkin ennen koronan alkua – tänä talvena en uskalla matkustaa ennen kuin nyt meneillään oleva toinen aalto on saatu kunnolla ohi.

Keräsin alle parikymmentä kuvamuistoa tämän vuoden ihanimmista hetkistä.

Vuoden ensimmäinen aurinko nähtiin tammikuun loppupuolella. Olimme matkalla Puljuun, minä lumikenkäilemään ja mies kelkkailemaan. Vaikka kaamos kestää meillä virallisesti vain noin kuukauden, on aurinko vaarojen takana todellisuudessa paljon kauemmin. Niinpä sen näkeminen ensi kertaa tammikuussa on ihan suorastaan liikuttava hetki.
Tämä kuva saattaa olla viime joulukuunkin puolelta, mutta mitäpä tuosta. Olin kotikonnuilla käymässä ja siellä oli satanut paljon. Äidin kanssa lenkillä löysimme omalta kotikylältämme tämän mahtavan kauniin ja salaperäisen paikan, jonka yhdessä nimesimme Peikkokönkääksi.
Tämä kuva kuvaa tavallista arkeamme, joka on minulle hyvin rakasta. Hiljaisuutta, rauhaa. Pienipiirteistä, somaa elämää, ei menoa, mahtailua, kulisseja eikä draamaa.
Yllä oleva kuva on myöhäiseltä retkeltä kotikylältäni joskus kevään aikana. Olimme parhaan ystäväni kanssa tutkimassa Peikkokönkään metsää, ja hämärä pääsi hiipimään. Se ei meitä kuitenkaan hoputtanut, vaan tutkimme paikkoja omassa rauhassamme – mitä siitä, vaikka pimeä hiukan ehtikin laskeutua, eikä meillä ollut tietenkään mitään lamppuja mukana. Se oli seikkailu!
Yksiä jokaisen vuoden parhaista hetkistä ovat ne, kun saan vanhempani luokseni Lappiin. Tässä isä katselee jäälauttojen matkaa kohti Rovaniemeä Molkokönkään törmällä.
Tämä ei lukeudu niihin ”pääosin hyviin” muistoihin – kuva on toukokuulta, eikä muistaakseni edes ihan kuun alusta. Lunta oli viime talvena valtavasti, eikä siitä meinannut päästä eroon millään. Aloin keväällä olla aika tuskainen, haaveilin kotikonnuista ja yritin ympäripuhua miestä että muuttaisimme etelään. Onneksi pahin koti-ikävä meni ohi, kun hanki lopulta lähti.
Eikä tämäkään niin mieluisa muisto ole – toki se ei ole pelkkää muistoa, vaan korona on arkea edelleen. Keväällä korona ei näkynyt katukuvassa juuri muussa kuin puuttuvina turisteina. Nyt syksyllä ovat ihmiset alkaneet käyttää maskeja, ja Levillä on selvästi enemmän turisteja kuin keväällä. Kaupassa käydessä ei käsienpesuun tarvitse jonottaa – keväällä moni vielä pesi käsiä tai käytti edes käsidesiä, mutta näinä aikoina olen yleensä yksin käsiä pesemässä ennen ja jälkeen kauppareissun.
Kevät toi tullessaan paljon enemmän lintuja kuin olin osannut odottaa. Parhaiten mieleen jäivät kapustarinta (kuvassa), sinisuohaukka, sinirinta, heinätavi ja joelle hetkeksi laskeutuneet vesipääskyt.
Kesän lopultakin tultua ei tehnyt mieli aikailla, vaan uimakausi oli aloitettava heti. Hiekkasaarella käytiinkin tänä kesänä monta kertaa.
Kesän ensimmäisen snorklausretken tein Enontekiön puolelle Raasikaltioille kesäkuussa. Olimme miehen kanssa kahdestaan liikkeellä, ja se oli hauska tutkimusretki järvelle, jonne ei vienyt edes polkua, saati että missään olisi ollut ketään muuta. Vedestä löytyi yksi siika.

Kesän parhaat snorklausretket tehtiin Hossassa, jossa vietimme viikonlopun vanhempieni kanssa. Huosilammen ja Öllörin hauet ja ahvenet olivat niin valloittavia, että toivon todella voivani palata Hossaan kuvaamaan vaikka joka kesä. Eritoten mieleeni jäivät Öllörin kauniit hauet ja Huosilammen valtava ahven. Ja se, että ahvenet olivat tosi kesyjä! Etenkin Huosilammessa tunsin itseni todella tervetulleeksi.

Kesällä, kun korona oli hetkeksi lähes kokonaan hiipunut, tehtiin perinteinen kesälomamatka myös Saloon. Yllä oleva kuva on eräältä äidin kanssa tekemältäni iltalenkiltä, jolloin ukkoskuuro meinasi yllättää. Sateenkaaren toisella puolella taivas on tumma, toisella vaalea.
Yksi ihanimmista asioista aina Salossa käydessä on todeta, ettei melkein mikään ole muuttunut. Tutut kadut, talot, ladot ja purot ovat paikoillaan, ala-asteen koulukavereiden kodit, koulu, tori… Lapsuudenkodin huoneet ja tunnelma. Kaikki on niin tuttua ja turvallista ja ihanaa.
Teijon Sahajärvelle olen palannut monta kertaa vuodessa sen jälkeenkin kun lähdin Lappiin, ja Sahajärvi on ehdottomasti, ehdottomasti yksi minulle rakkaimpia paikkoja maailmassa. Sydän huokaa rauhasta todella syvään joka kerta, kun käyn siellä ja huomaan, että kaikki näyttää täydellisesti samalta kuin ennen lähtöänikin. En koskaan siellä käydessäni voi olla leikittelemättä sillä ajatuksella, että jonain päivänä vielä Teijo olisikin koti.
Salossa ajeltiin myös maisemia katselemassa muun muassa isän ja äidin kotiseuduilla Kiskossa ja Suomusjärvellä, sekä hiukan Karjalohjan puolellakin. Yllä oleva kuva on Kiskosta ja yksi koko vuoden lempikuvistani.
Miehen kanssa tehtiin pieniä kesäreissuja myös kahdestaan. Yksi yö oltiin mökissä Simossa Simojoen rannalla, toinen Aavasaksalla Torniojoen rannalla (yllä). Reissut olivat hauskoja, mökit olivat halpoja mutta kotoisia. Yllä olevan kuvan otin muistaakseni mökin ikkunasta, ja vasta kotona huomasin, että siihen oli ikuistunut vene mukaan.

Minulla on nykyään kaksi hyvää ystävää myös täällä uusilla kotikonnuilla. Heistä olen tosi kiitollinen, osaan todella arvostaa sitä, että ympärillä on ihmisiä joiden seurassa on helppo hengittää ja aidosti hyvä olla, ja jotka ovat niin lähellä, että voi tehdä vaikka päiväretkiä yhdessä. Minulla ei ole koskaan elämässä ollut niin monta oikeasti hyvää ja läheistä ystävää kuin nyt on, ja vaikka osa heistä onkin kaukana, ovat nämä mimmit minulle todella rakkaita.

Jos Sahajärvi ja kotikylän maisemat ovat henkinen ankkurini Salossa, on Särestöniemi sitä Lapissa. Palasin Särestöön tänä vuonna jälleen vanhempieni kanssa – aivan kuten lapsena niin monet kerrat siellä olen heidän kanssaan käynyt.
Yksi vuoden odotetuimmista reissuista oli matka Pariisiin Nightwishia katsomaan. Keikka kuitenkin tietenkin peruuntui, mutta ei se mitään – teimme pyhiinvaellusmatkan Kiteelle. Tätä reissua oli mietitty jo pitkään, ja suunniteltu aktiivisesti jo kesästä saakka, ja lokakuussa se lopulta toteutui. Yllä oleva kuva on Kytänsalmelta lähtöaamultamme, kun satoi lunta. Haaveet ja suunnitelmat paluusta Kiteelle alkoivat jo tuossa vaiheessa, ja näyttää siltä, että pääsemme palaamaan elokuussa.
Vaikka rakastan kesää yli kaiken, on syksyn tulossa yksi voittamattoman upea puoli – tähtitaivaan paluu. Olimme kesällä ostaneet teltan, ja pystytin sen rantaan. Nukuin siellä monta yötä miehen ollessa yövuorossa. Yllä oleva kuva on illalta, jolloin olin maannut pitkään pää ulkona teltasta, tähtiä katsellen ja musiikkia kuunnelleen. Jo tähtitaivas yksin on liikuttavan voimakas näky, ja kun siihen yhdistää vielä musiikin, ei roskia silmissä voi mitenkään välttää. Tämän vuoden biisirakkauksia ovat olleet muun muassa Harvest, Turn Loose the Mermaids, Sleeping Sun, The Escapist ja Ad Astra.
Ja tässä viimeisenä sitten vielä luonnollisesti kissan kuva ❤

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: