Saari avaruudessa

Pääkuva: Laura

En voi uskoa että siitä on jo kuusi vuotta, kun muutin Lappiin. Ihan valtavasti on mahtunut noihin vuosiin, elämästä on tullut monella tapaa toisenlaista. Itseni näköistä, minulle luontevaa. Ensimmäiset rypyt ovat jo silmäkulmissa ja rakastan niitä. Minusta on ihanaa vanheta, ihanaa saada olla elossa.

Näiden kuuden vuoden aikana on sattumalta tullut myös kuusi vuotta lisää ikää, ja mieli on sitäkin kautta rauhoittunut ja tasaantunut jonkin verran. Toki en tiedä millaiseksi nuo kuusi vuotta minua olisivat kehittäneet, jos olisin viettänyt ne etelässä tai vaikka jossain muualla. Lapin rauha tuntuu joka tapauksessa tarttuneen. Täällä on tarvitsemaani tilaa, ja mieli pysyy hyvänä. 

Olen viime vuonna listannut kuusi konkreettista asiaa, kuinka Lappi on muuttanut elämääni. Tässä vuoden mittaan on tullut mieleen vielä toisenlaisia, hieman syvällisempiä juttuja, ja niistä ajattelin kirjoittaa nyt.

Luontosuhteen muuttumisesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan. Luonnosta on tullut pääasiallinen harrastukseni ja elämäntapa, joka on läsnä kaikessa – arjessa, juhlassa ja mielessä. Olen löytänyt luonnosta voiman, turvan ja tarvittaessa lohdunkin lähteen, sekä työn, jollaisesta en osannut edes haaveilla. Jokapäiväiset iltakävelyt soita ja metsiä halkovalla kotitiellä ovat varsinkin talvella minulle valtavia henkireikiä, joiden aikana imen voimaa musiikista ja tähtitaivaasta suoraan sieluun ja suoniin. Kirkkaan tähtitaivaan alla tunnen, että yhteys yliseen ja kotiin universumiin on avoin ja ääretön.

Kesäisin pakenen ihmismaailmaa ja ajatusvirtaa puolestaan pinnan alle. Ensimmäiset rauhalliset hengenvedot pinnan alla vetäessä tuntuu kuin olisi mennyt läpi jostain aika-avaruusportaalista. Pinnan yläpuolinen maailma lakkaa olemasta ja aika pysähtyy. Ja onhan vedessä myös tunne siitä kuin lentäisi. Mitä kirkkaampi järvi, sitä korkeammalla saa lentää. Läsnäolo hetkessä on täysin sataprosenttista. 

Veden ja tähtitaivaan alla vietetyt elämää suuremmat hetket ovat tulleet elämääni Lapin ansiosta. 

Eilen aamulla viestittelin ystävän kanssa ja päätimme hieman yllättäen lähteä Pallastunturille, koska oli hyvä sää. Kiipesimme pienen matkaa tunturin rinnettä ja menimme sitten Pallasjärvelle katselemaan iltaruskon värejä sekä pitämään lyhyen maailmanparannushetken Punaisenhiekan päivätuvassa. Tuntui ihmeelliseltä, että jotain noin upeaa voi kokea ilman että aamulla vielä oli mitään suunnitelmia retkelle lähtemisestä. Kotimatkalla oli jo pimeää. Ajellessani kotitietä viimeiset 30 kilometriä täysikuu seuranani mietin jälleen kerran kuinka ihmeellistä on, että tällaisesta kaikesta on tullut minulle osa arkea. Muistelin hymyillen myös alkuaikoja, jolloin jokaista poroa myöten kaikki tuntui aivan ihmeelliseltä.

Luonnon ja rauhan tuleminen elämääni näkyy hyvin täällä blogissakin. Blogin alkuaikoina saatoin kirjoittaa monenlaisista menoistani, asioista joita olin ostanut, suunnitelmista joita oli paljon ja mielipiteistä, jotka olivat usein särmikkäitä. Tavarat ja materiaan liittyvät asiat olivat isossa roolissa elämässäni, tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Nykyään hengästyttää lukea vanhoja tekstejä. Niissä on ehdottomuutta ja hektisyyttä, joista molemmista iso osa on sittemmin karissut minusta. Elämässäni oli siihen aikaan paljon meneillään, etsin omaa paikkaani ja omaa tapaani elää, ja sielunrauha oli vielä löytämättä (en tiennyt mitä oikeastaan etsiä). Edellinen suhde oli jättänyt minuun kaikuja jotka vielä ohjasivat mieltäni, mutta ajan kuluessa opin kuulemaan omaa sydäntäni.

Nykyään hälinää on vähemmän niin elämässä kuin korvien välissäkin. Ympärillä on erämaa ja paljon hiljaisuutta, vain vähän ihmisiä ja vain sellaisia ihmisiä, kenen seurassa minun on helppo olla. Olen oppinut ettei mistään voi olla varma eikä läheskään kaikkea voi mitenkään tietää, mikä on karsinut sitä ehdottomuuttakin onneksi. 

Blogin sisältö on yhtä verkkaista ja kuvastaa elämääni hyvin. Vuodenajat ja niiden mukanaan tuomat ilmiöt ovat iso osa elämääni ja vaikuttavat paitsi käytännön arkeen, myös ajatuksiini ja tunteisiini. Se kaikki on täällä voimakkaansti läsnä, ajoittain blogi on kuin luontopäiväkirja. Jos kettu tulee pihalle, jänis kuistille tai harmaapäätikka lintulaudalle, on se merkittävä asia. Vuodenkierron merkittävimpiä hetkiä ovat ensilumi, joen jäätyminen, kaamoksen alkaminen ja loppuminen, lumien sulaminen, joen vapautuminen jäistä ja yötön yö sekä syksyn ensimmäiset pimeät.

Ystävyydetkin ovat muuttuneet. Elämässäni oli pitkä aika niin, että minulla ei juuri ollut omia tai kovin läheisiä ystäviä, vaan kaveriporukka muodostui luontevasti silloisen puolison sekä toisaalta opintojen kautta. Mukana oli monia mukavia ihmisiä, mutta en kokenut oikein kuuluvani, enkä syystä tai toisesta osannut olla oma itseni. En tiennyt kuka olin, joten yritin vain esittää jotakin, eikä se kantanut kovin hyvin. 

Onneksi jo tuolloin löysin äärimmäisen rakkaan sydänystävän töiden kautta, eikä se ystävyys ole katkennut vaikka muutin pohjoiseen.

Täällä pohjoisessa olen löytänyt läheisimmät ystäväni luontoharrastuksen kautta. Retkellä on luontevaa ja mukavaa tutustua uuteen ihmiseen, mustikoita poimiessa tai polkua kulkiessa juttu soljuu omalla painollaan. Kun yhteisiä retkiä on takana muutama, on hienoa huomata, että jopa yllättävän vaikeista aiheista on helppoa puhua kun kuljetaan luonnossa. Minulla on elämässä nykyään varsin vähän ihmisiä kenen kanssa olen tekemisissä töiden ulkopuolella, mutta ne jotka minulla on, ovat minulle todella rakkaita ja voin heidän kanssaan puhua kaikesta ollen helposti oma itseni.

Palatakseni vielä mielen rauhoittumiseen, jonka kanssa varmasti vanhenemisella on ollut vähintään yhtä paljon tekemistä kuin Lapillakin: pään sisällä on paljon vähemmän huutomerkkejä kuin ennen. Ero jopa vuoden, saati kahden vuoden takaiseen on selvä. Yhä harvemmat asiat jaksavat ärsyttää, varsinkaan sellaiset, jotka eivät aivan suoraan vaikuta omaan elämääni. 

Olen ehkä sisäistänyt sen, että kaikilla kolikoilla on aina kaksi puolta, enkä välttämättä tiedä mitään niistä kummastakaan tai ainakaan tasapuolisesti molemmista, tai sitten saatan kuvitella tietäväni jotain, mikä ei olekaan totta. Olen myös ymmärtänyt että se ei haittaa, koska ei minulla tarvitse olla mielipidettä kaikkeen, ja on parempi olla muodostamatta mielipidettä kuin muodostaa se hataralta pohjalta. Vaikutan niihin asioihin joihin voin, koitan oppia lisää, teen asioita joista nautin, ja muutoin pyrin antamaan olla.

Ehkä mieli on elämän mittaan jotenkin alkanut turtua, ja siten korvienvälistä rauhaa on aiempaa helpompi löytää, tai sitten se johtuu jostakin muusta, en tiedä. Luonnolla on takuulla oma vaikutuksensa, sekä sillä, että mieli on saanut tilaa ja hiljaisuutta turvallisesti rauhoittua. Hermostunut ja stressaantunut mieli kantaa raskasta taakkaa, mikä se helposti näkyy ja kuuluu myös ulospäin.

Ehkä rauhaisa elämä lähes loputtoman erämaan laidalla, Linnunradan alla on auttanut minua laittamaan elämän asioita myös oikeaan mittasuhteeseen.