Kauan odotettu Nightwish-matka Kiteelle

Tällä viikolla toteutimme reissun, josta olemme puhuneet yli vuoden ja jota olemme enemmän tai vähemmän aktiivisesti suunnitelleet jo keväästä saakka: teimme muutaman päivän Nightwish-fiilistelymatkan Kiteelle. 

Voisin ensin vielä kerrata mistä kaikki sai alkunsa. Joskus vuonna 2018 mies äkkäsi, että Nightwish soittaisi joulukuussa Hartwallilla. Itse en ollut tuolloin vielä kovin tuttu heidän musiikkinsa kanssa – tiesin yksittäisiä kappaleita sieltä täältä – mutta tuumin, että olen varmasti ollut pahemmissakin paikoissa elämäni aikana, joten ehdotin, että miksi ei mentäisi. Tiesin, että miehelle keikan näkeminen oli ollut unelma jo aivan nuoruusvuosista saakka, ja minäkin olin utelias näkemään heidät. 

Niinpä ostimme liput ja matkasimme joulukuussa 2018 Helsinkiin keikalle. Itse olin siellä turisti, suurin osa kappaleista oli minulle vieraita. Parhaiten keikalta minulle henkilökohtaisesti jäi mieleen se, miten hauskaa yhtyeellä itsellään näytti olevan ja miten onnellisilta he näyttivät. Se teki suuren vaikutuksen, ja vaikka metalli tuntui vielä omiin korviin raskaalta, hyvä olo tarttui.

Talven taittuessa kevääksi 2019 uteliaisuuteni kasvoi, ja Ghost Love Scoren noin tuhat kertaa kuunneltuani aloin sukeltaa kappale kappaleelta syvemmälle kaninkoloon. Jossain vaiheessa sitten kävi niin, että Nightwishista tuli Veli-kissan palvelemisen ohella yksi minun ja mieheni keskeisimmistä yhteisistä harrastuksista. Tällä hetkellä soittolistallani on viitisenkymmentä kappaletta, ja paljon on vielä tutkimatta. 

Varsinkin Endless Forms Most Beautiful -levystä on tullut minulle rakas. Sen tunnelmat ja luonto- sekä uskontoteemat puhuttelevat eri lailla kuin mikään musiikki aiemmin elämässäni. Kun aloin ymmärtää mistä levyssä on kyse, se alkoi tuntua kotiinpaluulta. Olen rakastunut evoluutioon jo silloin kun vasta opettelin lukemaan ja kirjoittamaan. Tämä musiikki sekä Lapin suuri taivas yhdessä ovat sittemmin saaneet minut rakastumaan myös tähtitaivaaseen ja maailmankaikkeuteen.

Jonna 7-v:n piirroksia

Keväällä 2019 taisin ehdottaa miehelle, että mitä jos tekisimme joskus yhteisen matkan Kiteelle. Käytäisiin katselemassa maisemia, yövyttäisiin Röskössä, saunottaisiin, retkeiltäisiin ja kuunneltaisiin musiikkia. Minua kiinnosti nähdä ja kokea tämän musiikin juurimaat, paikallinen luonto, josta varmaankin on ammennettu inspiraatiota moneen teokseen. No, miestä ei tarvinnut puhua ympäri, ja nyt lopulta matkan ajankohta koitti. Kun keikkamatka Pariisiin koronan myötä peruuntui, tuntui Kitee aivan mainiolta vaihtoehdolta.

Mutta oli reissussa vielä muutakin. Ystäväni Terhi, joka kirjoittaa Endorfiininmetsästäjä-blogia, oli tekemässä Nightwish-aiheista blogikirjoitusta. Hänen kuullessaan reissuaikeistamme hän päätti pyytää meitä mukaan juttuunsa. Niinpä annoimme osan reissusuunnitelmistamme Terhin käsiin ja voi pojat, että se kannatti. Terhin järjestämänä saimme oppaaksemme musiikinopettaja Plamen Dimovin, joka on ollut Nightwishin taustajoukoissa aivan aikojen alusta saakka.

1. reissupäivä

Meiltä on 800 kilometrin matka Kiteelle. Ensimmäiseksi kävimme suunnitellusti ostamassa HVMAN :||: NATVRE -levyn paikallisesta K-kauppa Kupiaisesta matkamuistoksi, ja sitten tapasimme Terhin lounaalla. Hämmästelimme Kiteen eloisaa keskustaa – paikka näytti todella hyvinvoivalta. Aika paljon Suomea nähneenä sydäntä lämmitti, että tämä pikkupaikkakunta oli näin täynnä eloa ja arjen vilinää sen sijaan, että tyhjät liiketilat seuraisivat katukuvassa toisiaan. Ruskaakin oli hieman vielä jäljellä.

Plamenin kanssa treffit oli sovittu kahdeksi, ja ehdimme lounaan jälkeen käydä vielä katselemassa Kiteen muhkeaa kivikirkkoa.

Taivaalta kuului tuulen lisäksi hanhiaurojen kaakatusta.

Sitten oli aika siirtyä näyttelyyn. Ulkoa päin vaatimattoman näköinen paikka kätki sisäänsä mitä hienoimmat tilat ja ihmeen paljon nähtävää – se oli huomattavasti isompi kuin millaisen käsityksen olin siitä saanut nettiuutisten pohjalta. Nähtävänä oli monia mielenkiintoisia esineitä ja muuta materiaalia aikojen saatosta, mm. musiikkivideoiden rekvisiittaa kuten Élanin piano sekä Noisen häkkimekko ja kuninkaan kruunu. 

Plamen kertoi meille tarinoita yhtyeen alkuajoilta ja matkan varrelta, mikä toi kokemukseen valtavasti vielä lisää. Hänen Kiteenarium-videonsa kannattaa katsoa tästä, videossa on käsinkosketeltavan vaikuttava tunnelma ja siitä saa hieman käsitystä siitä, että kyse on jostain paljon laajemmasta ja vaikuttavammasta ilmiöstä kuin vain yhtyeestä ja musiikista. Kaiken ikäiset ihmiset kerääntyvät Nightwishin musiikin äärelle kautta maailman hyvässä hengessä kokemaan suuria tunteita ja kylmiä väreitä.

Tässä muutama pieni kuvamaistiainen A Nightwish Story -näyttelystä.

Liputkin olivat superhienot ja huolellisesti mietityt aina We were here -leimaa myöten. Näyttelyssä oli myös pieni myymäläseinä, josta saattoi halutessaan ostaa lisää matkamuistoja.

Kierrettyämme yläkerran näyttelyn Plamen päätti viedä meidät ajelulle muutamiin Kiteen olennaisiin Nightwish-paikkoihin. Ensimmäisenä vuorossa oli Monttu-studio, jossa mm. Once-albumi on äänitetty.

Montulla tehty Tuomaksen kesäkuinen haastattelu löytyy tästä. Oli hauska löytää tuttuja nimikirjoituksia seinältä, ja Plamenin kehotuksesta uskalsimme jättää sinne myös omat pienet kiitos-terveisemme.

Montun jälkeen opastettu kiertoajelumme jatkui maaseudulle. Matkalla hämmästelin Kiteen kauneutta, idyllisiä metsä-, pelto- ja järvimaisemia sekä hyvin hoidettuja pihoja, elävän näköistä maaseutua. Kumpuileva Kitee oli ihmeellisen hieno yllätys, aivan todella kaunis paikkakunta. Maisema tuntui myös aika omaperäiseltä, se ei tuntunut muistuttavan mitään itselle tuttuja seutuja. Valtavia lehtikuusia näkyi kaikkialla, ja myöhemmin saimmekin selityksen miksi niitä alueella niin paljon on.

Plamen osoitti meille laajalta järveltä erään saaren, jossa Nightwish ilmeisesti aikoinaan perustettiin. Tarina tuntui melkein sadulta, varsinkin kun järven vesi oli vieläpä epätodellisen kirkasta, maailma oli täysin hiljainen ja ruskakin vielä hieman heijastui järven pinnasta. Tunsimme olevamme hyvin onnekkaita että saimme nähdä tämän paikan ja kokea tämän hetken.

Seisoimme rannassa pitkään tunnelmaa hengitellessä, kunnes oli aika jatkaa matkaa. 

Kiertoajelun jälkeen Plamen palautti meidät keskustaan ja sovimme, että tapaamme seuraavana päivänä vielä uudelleen, niin hän vie meidät katsomaan näyttelyn alakertaa. Valoisaa aikaa oli vielä tovi jäljellä ja päätimme, että lähdemme Terhin kanssa Kiteen Riuttavuorelle – siellä olisi kuulemma laavu todella hienolla näköalapaikalla. Ajoimme Terhin johdattamana maalaismaisemien läpi metsäiselle parkkipaikalle ja lähdimme nousuun kohti vuoren lakea. Minulla oli korissa mukana pieni matkakaiutin, sillä olin jo kauan etukäteen ajatellut, että haluaisin kokea All the works of nature -teoksen sen omilla juurimailla, ja kuunnelluttaa sen samalla myös Terhille, joka ei ollut sitä vielä kuullut ja jolle yhtyeen tuotanto oli kaikkinensa vierasta.

Äärimmäisen hieno näköala Riuttavuorelta löytyikin. Minua lämmitti se, ettei laajassa maisemassa ollut yhtään kaljua länttiä näkyvissä, vain kaunista metsää, mäkiä ja alla siintävä järvi. Viritin kaiuttimen grilliritilän päälle, laitoin puolituntisen teoksen soimaan ja istuimme katsomaan iltaan hämärtyvää maisemaa. Auringon iltasäteet puskivat vielä pilvien läpi metsiin ennen hämärän laskeutumista. Hetkessä oli jotain liikuttavan hienoa. Musiikin ja maiseman voimakkuus tuntui sydämessä saakka.

Kuva: Terhi Ilosaari

Ad Astran päätyttyä ja ajatusten palattua takaisin maan pinnalle kello läheni kuutta, ja aloimme palailla mitä kauneimman metsätien saattelemana autolle. Seuraavaksi suuntana oli Röskön leirikeskus, jossa viipyisimme kaksi yötä. Päärakennuksen ikkunoista loisti kotoisasti valo, kun saavuimme upealle järvenrantapaikalle. Rinne oli täynnä erilaisia, suloisen näköisiä mökkejä, ja rannalla terijoensalavat kasvoivat komeina kuten olimme dokumenteista nähneet. Meitä vastassa oli Hannu, joka esitteli paikan systeemit. Myös vanhempani saapuivat tänne asuntoautollaan, ja olikin tosi ihanaa saada viettää aikaa samalla reissulla myös heidän kanssaan ❤ 

Hannu vei meidät vielä ennen lähtöään Rauhala-nimiseen rakennukseen, jossa Nightwish on äänittänyt kolme uusinta levyään. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että minullekin niin rakas Endless forms most beautiful on syntynyt näiden seinien sisällä.

Illan pimettyä oli aika tutustuttaa Terhiä Nightwishin musiikkiin. Katsoimme yhdessä yhden keikan ja kertoilimme samalla ajatuksiamme yhtyeestä ja lyriikoista. Lörpötin evoluutiosta onnellisena – musiikin myötä keskustelussa esiin nousivat mm. LUCA, pikaia, tiktaalik ja Goldilocks zone

Maailman alkuaikojen ihmeet, jotka olivat minulle niin tuttuja ja rakkaita lapsena, tuntuvat saaneen minussa suorastaan henkisiä mittasuhteita nyt, kun joku on pukenut ne niin vavisuttavaksi musiikiksi ja oivaltaviksi sanoiksi. Onneksi, sillä tässä välissä olin ehtinyt melkein unohtaa ne. Olisi traagista elää elämänsä arvostamatta niitä!

Terhi pyysi suosituksia aloittelijoille – mitä kappaleita luontoa rakastavan kannattaisi kuunnella, jos metallimusiikki ei ole tuttua ja haluaisi aloittaa matalalla kynnyksellä? Vinkkasimme mm. kappaleet Élan, My Walden, Harvest (josta taisi tulla Terhin suosikki), Taikatalvi ja Alpenglow – myös sanat kaikista kannattaa tutkia ajatuksella. Sekä tietenkin All the Works of Nature Which Adorn the World – siitä kannattaa melkeinpä aloittaa. 

Ja vaikka The Greatest Show On Earth on valtava teos eikä takuulla helpoimmasta päästä, kannattaa siihen tutustua kun aika on kypsä – ilman siinä kerrottuja tapahtumia, jotka alkavat 4,6 miljardin vuoden takaa, ei yksikään meistä olisi täällä samoilemassa, ei olisi sinistä planeettaa täynnä mitä ihmeellisimpä elämänmuotoja. Sen kaiken ajatteleminen vetää hiljaiseksi. Minusta kappale voisi olla vaikka osa peruskoulun opetusohjelmaa.

Musiikintäyteisen illan päätteeksi oli aika vetäytyä yläkertaan unille. Röskön päärakennus oli jo eteisessä tuntunut siltä kuin olisi tullut kotiin, unta ei tarvinnut kauaa houkutella ja sikeästi sai nukkua aamuun saakka.

2. reissupäivä

Aamu valkeni aurinkoisena! Järvi hohti sinisenä ja nousevan päivän purppura leijui horisontissa sen yllä. Ikkunastamme näkyi metsää, järvi ja suuri kallio.

Taivas oli kuin ihmeen kaupalla pilvetön, ennusteet olivat lupailleet harmaampaa. Terhi leipoi meille aamupalaksi ruisleipää ja haastatteli meitä vielä lisää. Hänen kirjoituksensa voi pian lukea Endorfiininmetsästäjä-blogista, kun se sinne ilmestyy (edit: Terhin juttu löytyy täältä!)

Tuntui hämmästyttävän henkilökohtaiselta ja vaikeasti sanoitettavalta kun piti yrittää kertoa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan tästä musiikista. Vaikkapa sitä kuinka The Greatest Show On Earthin aikana mieli karkaa ensin Linnunradan uumeniin ja herää kappaleen aikana ymmärtämään, kuinka uskomatonta on olla elossa tällä planeetalla, ja ymmärtää ympärillä kohoavien kuusien olevan omia serkkujaan – ei sellaista tunnetta, sellaista henkistä kokemusta ole helppo pukea sanoiksi.

Aamiaisen jälkeen lähdimme tutkimaan Röskön pihapiiriä.

Kallio tunnetaan Kiteellä ilmeisen laajalti, ja me olimme nähneet siitä kuvamateriaalia eri dokumenteista. En kuitenkaan ollut tiennyt, kuinka vaikuttava kallionseinämä on sen juurelta katsottuna. Tutkimme pitkän aikaa sen muotoja ja värejä, korkeasta halkeamasta aina pienimpiin sieniin ja jäkäliin.  

Terhi meni tutkimaan halkeamaa melkein sen perälle saakka. Lokakuun aamun vino valo ja sammalten vehreys ovat maailman ihanimipia tunnelma- ja väriyhdistelmiä.

Kallion laelta löytyi dokumenteista tuttuja näkyjä, veneestä tehty saarnastuoli ja korkea pikku katos, jota olin aina luullut kaivoksi, mutta sehän oli tietenkin metsäkirkon kellotapuli.

Kallion laelle kanssamme yhtä aikaa osui myös pieni parvi pyrstötiaisia. Niitä en ollutkaan nähnyt aikoihin! Viimeksi lapsuudenkodin lintulaudalla Salossa. 

Metsäkirkon takana on mitä ilmeisimmin pirun aikaansaama kallionhalkeama, jonka eteen oli tehty vankka aita estämään putoamisia. Täältä ylhäältä ei pysty arvaamaan kuinka näyttävä kallio halkeamineen on myös alhaalta katsottuna. Polku portaineen johtaa onneksi koko alueen ympäri.

On sanottava, että Röskö on todella hieno paikka ja niin kauniin luonnon äärellä, että sitä kannattaa harkita majapaikaksi vaikka ei Nightwish tuttu olisikaan.

Ennen kuin tapaisimme Plamenin kylillä, Terhi halusi näyttää meille vielä Puhoksen lehtikuusimetsän. Kiteen alueella on vaikuttanut teollisuusmies nimeltä Arppe, ja hänen laivanrakennusprojektiensa materiaaliksi on alueella kasvatettu paljon lehtikuusia. Tämä Suomen suurin lehtikuusimetsäkin on kuulemma istutettu laivat ajatuksissa, mutta ajat ovat muuttuneet ja puut ovat saaneet jäädä kasvamaan. Metsän tarinasta voi lukea lisää vaikkapa Yleltä.

Metsä oli vaikuttava, en ole ennen nähnyt niin laajaa suurien lehtikuusien metsää. Paikassa oli jotain muinaista ja villiä, olisi ollut helppo kuvitella dinosauruksia, vaikkapa brachiosauruksia, samoilemassa siellä tai lentoliskoja nahistelemassa korkealla latvuksissa.

Kello lähestyi kahtatoista ja palailimme kohti näyttelyä. Tällä kertaa Plamen vei meidät näyttelyn alakertaan. Siellä oli soittimia ja yhtyeen kuvia mm. Röskön kesäleireiltä.

Tuntui etuoikeutetulta saada tutustua näyttelyyn tällaisen oppaan kanssa, joka on ollut kuvioissa mukana alusta alkaen. Alakertakierroksen jälkeen oli kuitenkin aika heittää heipat Terhille ja Plamenille, ja tutustuimme sitten kahdestamme yläkerran näyttelyyn vielä uudelleen. Katselimme tableteilta löytyviä materiaaleja, jätimme terveisemme tarralapulla sille tarkoitettuun paikkaan ja ostimme paidat matkamuistoiksi.

Olimme muuten saaneet Plamenilta myös valtavan hienon lahjan, kaksi Wishmaster-albumin keikkajulistetta. Vuonna 2000 julkaistulla levyllä on paljon omiakin suosikkejani, suurimpana Dead boy’s poem. Pohdimme niiden paikkaa jo kotimatkalla, ja nyt ovat ne tallessa kehyksissä.

Seuraavaksi lounastimme vanhempieni kanssa Wanha Keittäjä -ravintolassa tien toisella puolella. Taivas oli kuroutunut harmaaseen pilveen, ja herkullisen lounaan päätteeksi olikin aika vetäytyä hetkeksi lepäämään. Ajoimme mieheni kanssa Rösköön kiertoreittiä, sillä halusimme nähdä Kiteen maisemia vielä lisää. Paikkakunta tuntui olevan täynnä mutkittelevia ja hiljaisia pikkuteitä, ja niitä ajellessa tuntui oikealta seikkailulta. Pelloilla oli valtavasti joutsenia ja hanhia, ja pihapiirit näyttivät kotoisilta.

Rösköön saapuessamme satoi vettä ihan kunnolla. Muut vetäytyivät hiukan lepäämään, itse tein kuvauskierroksen rannalla.

Järven aallot lotkuivat ihanasti kivikkoiseen rantaan, äänimaailma täytti pään yhdessä tuulen kanssa. Ruska oli siirtynyt puista pitkälti veteen lainehtimaan ennen talven tuloa.

Auringon pilkahtaessa oli aika lähteä vielä yhtä paikkaa katsomaan, nimittäin Valkiajärveä. Kyllä, oli lokakuu ja harmaan sadepäivän lämpötila taisi olla neljä astetta, mutta olin ajatellut että kun Kiteelle kerran tullaan, käyn myös snorklaamassa Valkiajärvessä. Ajelimme mieheni kanssa paikalle kahdestaan ja kävelimme parkkipaikalta metsän halki lähes uima-altaanturkoosin järven rantaan.

Minullahan ei ole märkäpukua, joten uimaan oli mentävä ilman lämmittäviä mukavuuksia. Pienen kierroksen pystyin kameran kanssa tekemään, mutta varsin raikastahan vesi kyllä oli. Kaloja ei ollut näköpiirissä tällä kertaa. Hienoja hakopuita pinnan alla oli kosolti, yksi niistä muistutti lohikäärmeen tai peikkohain päätä.

Vedestä noustessani huomasin unohtaneeni pyyheliinan, joten kuivattelin kaulahuiviin ja puin päälle. Silloin aurinko tuli esiin ja läväytti maisemaan aivan uskomattoman hienon väripaletin. Hetki oli hieno, lähes epätodellinen. Oli ihanaa kokea se kahdestaan, Kitee oli antanut meille paljon enemmän kuin olimme osanneet odottaa ja tässä hetkessä se kaikki tuntui kiteytyvän kauniisti.

Kirjoitin Valkiajärvi-maistiaisesta pidemmän muistelon tänne.

Palaan Valkiajärveen varmasti joskus vielä, ehkä hieman lämpimämmällä kelillä. Totta puhuen toivomme että voisimme palata Kiteelle jo kesällä, katsotaan kuinka aikataulut saadaan sopimaan. Ehkä sitten kohtaan myös Valkiajärven kuuluisat hauet ja ahvenet.

Rösköön palaillessamme siellä satoi edelleen – oliko aurinko paistanut hetki sitten vain meille kahdelle? 

Vaihdoimme verkkarit jalkaan ja aloitimme ankaran rentoutumisen. Mies meni isän kanssa lämmittämään saunaa ja minä hengähdin hieman, koitin sulatella kaikkea tähän saakka koettua. Vaihdoimme pöydän äärellä vielä kaikki rauhassa kuulumisia ennen kuin sauna oli valmis.

Silloin oli ilta jo pimennyt. 

Saunassa oli hyvät löylyt, ja käytävältä oli maisema suoraan laiturille. Tuntui hauskalta saada saunoa täällä. Vaikka en kova saunoja olekaan, niin tämä oli ilman muuta must-elämys osana suurta Nightwish-teemamatkaamme. Grillikodalla nuotio paloi jo, ja saunomisen jälkeen siirryimme iltaa viettämään sinne. Grillasimme ja nautimme yhdessäolosta sekä reissun tunnelmasta kaikkineen ennen kuin uni alkoi painaa silmäluomia liikaa ja oli aika mennä nukkumaan.

Lähtöpäivä

Aamulla värimaailma oli muuttunut kylmäksi ja talven tunnelma oli kaikkialla ilmassa.

Oli aika sanoa heipat tältä erää sekä Röskölle että vanhemmille. Siivosimme aamulla paikat ja pakkasimme tavarat koittaen varmistaa, ettei mitään unohtuisi. 

Melkein heti liikkeelle lähdettyämme alkoi sataa lunta.

Lähdimme ajamaan kohti kotia Tohmajärven kautta nähdäksemme vielä lisää itsellemme vieraita kulmakuntia, mutta ensimmäinen yllätyspysähdys tulikin jo Kiteen keskustassa, jossa näimme upean auringonnousun sekä lumisateen läpi kauniisti erottuvan kirkon profiilin korkealla mäellä.

Kuuntelimme vielä matkalla uutta levyä ja sulattelimme tahoillamme kaikkea mitä oli tämän lyhyen seikkailun aikana tullut koettua ja nähtyä. Matka oli ylittänyt odotuksemme ja ilmassa leijaili jo ajatuksia siitä, milloin palaisimme ja mitä silloin tekisimme. Olo oli hyvin kiitollinen ja onnellinen.

Alla vielä viimeinen Kiteeltä ottamani kuva – kamera päätti tallentaa hetken tunnelman ja musiikin taian täydellisesti.

Kotiin ehdimme yöllä, ja aamulla oli maa valkoinen. 

Kiitokset odotukset ylittäneestä fiilistelymatkasta Terhille, Plamenille sekä näyttelyn ja Röskön väelle.  

Nightwishille kiitos valtavien tunteiden, kylmien väreiden sekä kutkuttavien oivallusten luomisesta jokaiseen päivään ❤

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: