Pysyvyydestä, pysymättömyydestä ja uskosta

Ruskan selkä on taittunut – vielä on hyvin kaunista ja paljon värejä, mutta ilmassa lentelevät koivunlehdet ja lehdettömiksi yksi toisensa jälkeen riisuuntuvat puut kertovat, että lokakuu on jo kulman takana. 

Aamulla oli pari astetta pakkasta, päivän hieman valjettua alkoi täydellinen syyssade. Tuuleton, hiljainen ropina täytti luonnon. Päätin laittaa takkaan tulen ja kuuntelin peltikattoisessa puuvajassa kotoista sateen rummutusta samalla kun valitsin polttopuita. 

Tunsin kiitollisuutta.

Kaikki on hyvin ja syksy vaikuttaa hyvältä ja rauhalliselta.

Kuten aina syksyisin ja keväisin, myös tänä syksynä olen paljon miettinyt elämää hyvin monelta kantilta. 

Pysyvyydestä

Olen mietiskellyt asioita, jotka voi kokea pysyviksi ja joista siten saa lohtua ja turvaa – yksinkertaisia juttuja, kuten sitä, että pihametsässä tutut kivet ja kannot pysyvät paikoillaan vaikka mitä kävisi, tai sitä, että kotikaupungissa tutut kadut mutkineen ja tunnelmineen ovat ja pysyvät vuosikymmenestä toiseen. Että on paikkoja ja asioita, jonne ja joiden luo palata aina uudelleen.

Tällainen pysyvyyden tunne tuntuu kamalan hyvältä – että fyysisessä maailmassa on jotain, mihin ankkuroitua ainakin niiden vuosikymmenien ajaksi, kun täällä ihmisenä ollaan. Elämässä on niin paljon suuria ja merkittäviä asioita ja tilanteita, jotka elävät ja muuttuvat ja joista tietää, että ei voi tietää, kauanko ne pysyvät. Siksi ne, jotka pysyvät – tutut maisemat, tunnelmat, muistot ja pienetkin arjen rutiinit – luovat ainakin minulle suurta turvallisuuden tunnetta ja hyvää mieltä.

Itselleni kaikkein rakkaimpia tällaisia elämän ankkureita ovat esimerkiksi lapsuudenkodin ja -pihan tunnelma, arki-iltojen rutiinit, Lapin kotitien mutkat ja maisemat, Salon tori, muistot lapsuuden kesistä ja Houtskarin rantakallioista, yhteydenpito perheeseen ja ystäviin sekä tunne turvaverkosta.

Syksy kuitenkin muistuttaa aina myös siitä, että todellisuudessa lähes mikään ei ole pysyvää. Elämä ja kaikki elämässä tulee ja menee.

Pysymättömyydestä

Lenkillä katselen mielelläni pilviä. Lapissa taivaan tuijottelusta ja ajattelemisesta on tullut merkittävä osa elämääni, rakastan katsella niin tähtitaivasta kuin sinitaivastakin. 

Ihanimmalta tuntuu katsoa Linnunrataa suoraan sieluun ja tuntea sen voima. Tämän yhteyden olen saanut auki vasta täällä pohjoisessa, jossa erämaa on hiljainen ja taivas suuri ja kirkas. Toisin kuin pilvitaivas, tähtitaivas näyttää ihmissilmiin pysyvän muuttumattomana. Ja vaikka olisi päiväkin ja taivas sininen, voi tähtitaivaan voiman tuntea sen takaa. Tiedän varmaksi, että se on siellä. Vaikka en talven ystävä sen suuremmin olekaan, on tähtitaivas juuri silloin onneksi taianomaisimmillaan, ja sen voima suorastaan vyöryy kaltaiseni maan matalan kulkijan ylle.

Pilvet sen sijaan muistuttavat pysymättömyydestä. Pilvet syntyvät, kulkevat, ”näkevät ja kokevat” maailmaa, muokkautuvat olosuhteiden voimasta, ovat välillä näyttäviä ja välillä harmaan huomaamattomia, ja joskus katoavat olemasta. Ihan niin kuin me ihmiset. Kun katselen pilvitaivasta ja siellä hiljalleen kulkevia pilviä, kaikki keskenään erilaisia, en voi olla vertaamatta niiden elämää ihmiselämään. Jotkut ovat mahtavia, toiset herkempiä, jotkut kestävät pidempään ja toiset vain hetken. Välillä ollaan synkkiä ja harmaita, välillä valkoisia tai jopa ihanan hehkuvia, ja iso osa olemuksesta tulee ympäröivän maailman vaikutuksesta, siitä, millaiset energiat meitä kulloinkin ympäröivät. 

Muuttumattomia tai ikuisia pilvistä, kuten meistäkään, ei ole yksikään. 

Kirjassa Kuinka tiikeri kesytetään on harjoitus, jossa valitaan jokin itselle rakas asia, ja sitten mielessä kuvitellaan kuinka se ensin hajoaa tuhannen atomeiksi ja muuttuu sitten kauniiksi sateenkaareksi. Tällaisella mielikuvaharjoittelulla on nähdäkseni tarkoitus huomata, ettei pysymättömyys ole huono tai surullinen, vaan luonnollinen ja kauniskin asia. Elämän voi elää vapaammin, kun ei takerru eikä siten tarvitse pelätä menetyksiä (tässä minulla on vielä paljon harjoiteltavaa). Pidin tästä harjoituksesta ja se tulee monesti mieleeni myös muuttuvaa pilvitaivasta katsellessani. Pilvet ja sateenkaaret muuttavat muotoaan, ilmestyvät ja sitten katoavat yhtä lailla.

Uskosta

Tarkalleen ajateltuna ehkä juuri se yksi ja ainoa asia joka ihan aidosti on pysyvää, on avaruus. Ehkä siksi saan itse ainakin siitä niin paljon voimaa, siihen olen voinut kaikkein voimakkaimmin ankkuroitua. Jos jonkin ikuisuuteen voi luottaa, niin sen. 

Tähtitaivas loistaa, vaikka elämä ja koko maapallo katoaisi.

Itse uskon, että elämäni jälkeen energiani ei katoa vaan palaa tähtiin, mistä se on tullutkin. Uskon universumin energioiden olevan hyviä ja ikuisia. Minkäänlaista pelättävää tuonpuoleisessa ole, jos minulta kysytään. Näin minä koen ja tunnen.

Tämä henkilökohtainen uskomus, ajatus tai tunne on ihmiselämäni suurin ankkuri. Kaulassa minulla on koru, joka muistuttaa näistä kahdesta maailmasta ja niiden ykseydestä. Maan päällä ovat rakkaat ja tärkeät ihmiselämä ja sen juuret, yhteys maahan ja mahdollisuus kokea kaikki elämään kuuluva. Ylhäällä avaruudessa puolestaan on suuria, hyviä voimia hehkuva lehvästö, joka antaa voimia myös maan päälle ja jonka luo on elämän jälkeen hyvä palata. Yhdessä, yhtenä, nämä maailmat muodostavat kaiken mitä on ja ideaalitilanteessa ihmiselämän tasapainon. 

Tasapainon, yhteyden ja voimien löytäminen voi olla vaikeaa, ja elämän opit ja tilanteet joskus rankkoja. Se kaikki kuitenkin kasvattaa ja kehittää hiljalleen, kun mietiskelyllä heijastelee kokemaansa. Olen itse miettinyt näitä asioita nyt seitsemisen vuotta ja vaikka usein tuntuu, että olen aivan alussa vasta, huomaan kuitenkin hyvää syntyneen ja mielen rauhoittuneen vuosien aikana. 

Saan voimaa näistä ajatuksistani ja ne tuovat elämääni onnen tunnetta ja tasapainoa, vaikka tiedostan ja tunnustan ilman muuta, että todellisuudessa en varmasti tiedä melkein mitään muuta kuin sen, että rakastan tähtitaivasta. Siksihän sitä uskomiseksi sanotaankin. Tiedän että oma uskoni on vain oma uskoni, oma tapani kokea elämää ja käsitellä suuria ajatuksia sekä ennen kaikkea niitä suuria kysymyksiä, joihin tiede ei vielä ole pystynyt antamaan vastausta.

Uskontoihin en usko. Vaikka niissä on paljon hyvää, esimerkiksi seurakunnat Suomessa tekevät paljon arvokasta työtä, niin minusta niissä on kuitenkin aivan liikaa pahaa. Uskontojen nimissä pelotellaan jopa lapsia, syrjitään, riidellään, tapellaan, tapetaan ja soditaan. 

Ranteessani minulla on Buddha, koska se muistuttaa minua niistä suurista, jopa elämääni ja kokemusmaailmaani mullistaneista oivalluksista, joita koin tutustuessani Buddhan oppeihin ensi kerran vuosina 2013–2014. Nuo oivallukset haluan aina pitää mielessäni ja mietiskellä niitä aina vain syvemmin, mutta en ole enkä halua olla sen enempää buddhalaisessa kuin missään muussakaan uskonnon lokerossa, enkä pidä buddhalaisuutta kaikkineen minään täydellisenä totuutena. Koru yksinkertaisesti muistuttaa minua henkilökohtaisesta henkisestä kehityksestäni.

Eniten karsastan uskonnoissa sitä, että monet niistä tuntuvat antavan luvan tai suorastaan painostavan siihen, että ihminen lakkaa ajattelemasta itse, uskoo sen mitä käsketään ja elää kuten käsketään. En voi myöskään olla ajattelematta, että millaista uskoa todellisuudessa sellainen usko on, joka ei ole syntynyt jokaisen omasta sydämestä mietiskelyn, kokemuksien ja itsetutkiskelun kautta, vaan ulkopuolelta tulleesta systemaattisesta jumalan vihalla pelottelusta ja uhkailusta? 

Uskonnolla on voima tehdä hyvää, mutta mielestäni myös kammottava voima muuttaa ihminen muuriksi, joka ei kuule eikä näe. Kohtasin erään tällaisen muurin jokin aika sitten, ja hänen energiansa oli ahdistuneempi ja vihaisempi kuin mitä olen aikoihin, vuosikausiin missään aistinut. Tunsin surua hänen puolestaan, vaikka juuri hän oli meistä se, joka kertoi jumalan olevan itse rakkaus (joskaan lähes kukaan ei silti kuulemma tule pelastumaan jumalan vihalta).

Olen kiitollinen siitä että olen saanut tutkia välejäni yläkertaan muiden asiaan puuttumatta. Uskoni on saanut syntyä henkilökohtaisista kokemuksistani ja tuntemuksistani. Olen saanut kokea elämän vapaasti omalla tavallani, tunnustella asioita, katsoa avarin silmin ja muodostaa siten omat käsitykseni ja maailmankatsomukseni. Ja edelleen teen sitä joka päivä – pidän katseen ja mielen avoimena, otan vastaan asioita ja tunteita, mietiskelen, pohdiskelen, luen, kuuntelen, punnitsen ja pyrin saamaan uusia oivalluksia. 

Niitä vastauksia, joita tiede ei vielä pysty antamaan, pyrin jatkossakin etsimään omasta sydämestäni. 

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: