Syysöitä ja -aamuja joen rannalla

Olen viettänyt viime yöt ulkona. En ole aivan varma olenko koskaan aiemmin nukkunut yksin yötä teltassa… En varmaankaan. Onneksi en pelkää pimeää, vaan rakastan sitä. Kunhan tähtitaivas on kirkas, on kaikki hyvin. 

Eilen illalla joen takana nousi kaunis puolikuu, ja koska joki oli täysin pläkä, tuumin, että voisin ottaa muutaman kuvan ennen telttaan könyämistä. Kuviin ilmestyi näkyviin revontulia, jotka sitten voimistuivat juuri ja juuri sen verran, että ne saattoi paljaalla silmälläkin erottaa. Hetki oli tosi hieno ja maailma tyystin hiljainen.

Vetäydyn iltaisin telttaan vasta myöhään. Illat kuuntelen musiikkia ja katson keikkoja Youtubesta.

Toissailtana makasin teltassa selälläni pää ulkona niin, että sain siinä maatessa katsoa tähtitaivasta. Se oli ensimmäinen kunnon tähtitaivas jonka olen viime talven jälkeen nähnyt. Ja se oli niin kaunis, tuntui kuin olisi kotiin tullut. 

Kuuntelin musiikkia ja laskin satelliitteja. Kun alkoi väsyttää, vedin teltan oven kiinni ja nukahdin minuuteissa.

Aamulla teltan ulkopuolella odotti tyystin toisenlainen tunnelma. Lähes läpäisemätön sumuseinä oli kätkenyt maiseman. Koskelot olivat rannassa juuri telttani kohdalla, ja narskuttaen alkoivat uida kauemmas kun kuulivat teltan vetoketjun aukeavan.

Aamuisin on ollut pakkasta. Olen silti nukkunut kuin tukki. Ulkoilmassa nukkuu hyvin, varsinkin kun kylmästä ei ole tietoakaan. Minulla on alla iskältä saamani lämpöpeitto ja päällä paksu, lämmin talvipeitto. Vielä ei ole kaivannut pipoakaan päähän yöksi.

Telttailussa on ihana tunnelma. Telttaan sukeltaminen, sateen ropina aamuyöllä, teltan tunnistettava tuoksu ja se ääni, joka vetoketjua aukoessa ja sulkiessa kuuluu… Sekä se tunnelma kun aamulla kömpii ulos teltasta, laittaa kengät jalkaan ja tuntee märän heinikon. Ne kaikki kuuluvat kuvioon niin olennaisesti ja tuovat myös muistoja lapsuudesta.

Tänä aamuna heräsin siipien viuhunaan, joku kanalintu laskeutui teltan ulkopuolelle ja alkoi siinä kurkkuaan naksutella. Lintu jatkoi matkaansa ennen kuin ehdin teltasta ulos, luulen sen olleen koppelo. Koppelo tässä paikalla on ennenkin pyörinyt ja naksutellut.

Kävin tänään kirkonkylällä tapaamassa hyvää kaveria pitkästä aikaa kahvilassa. Kävin myös kirjastossa, ja rautakaupassa ostamassa maijalle vihdoinkin suuremman kukkaruukun ja uutta multaa. Nyt hänella on taas tilaa kasvatella lisää juuria – itselläkin olo helpottui. Mietin, onko kasvilla tilavammassa ruukussa sama tunne kuin joka itselle tulee silloin kun vaihtaa farkut löysiin verkkareihin.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: