Elämää Instagramin aikana ja sen jälkeen

Siitä alkaa olla nyt puolisen vuotta, kun poistuin instasta. Muuan lukija laittoi minulle keväällä tai kesällä viestiä ja pyysi kirjoittamaan ajatuksiani siitä, millaisia vaikutuksia instan pois jättämisellä oli elämääni. Olen mietiskellyt asiaa silloin tällöin kesän mittaan ja tuumin, että nyt siitä voisi jotain sanottavaa olla.

Ig oli ainoa sosiaalisen median sovellus, jossa minulla oli aktiivinen tili. Fb on minulla töitä varten ja itse profiili siellä on aina ollut horroksessa. Tiktokia minulla ei ole koskaan ollut, eikä Twitteriäkään sen jälkeen, kun sitä ei opintojen vuoksi ollut enää pakko olla – eli melkein vuosikymmeneen.

Mutta instasta pidin. Oma ig-kuplani oli positiivinen: seurasin ihmisiä, joiden postauksista sain hyvää mieltä, ja myös omat seuraajani tuntuivat olevan pääasiassa hyvillä mielin – ainakaan nihkeitä kommentteja ei tullut. Seuraamani ihmiset olivat pääasiassa retkeilijöitä, moni Lapista, joten sain usein hyviä kohdevinkkejä ig:n kautta. Jaoin myös omia retkivinkkejäni, ja tili pyörikin paljon luonnon ja retkeilyn ympärillä. Storyjen kautta avasin arkea enemmänkin, ja seurasin mielelläni myös muiden storyja – juuri storyjen kautta syntyi ajoittain tunne, niin kuin tuntisin seuraamiani ihmisiä, vaikka en koskaan ollut tavannut heitä.

Ig:n kautta sain myös uusia ihmisiä elämääni. Lauran lisäksi pari muutakin retkikaveria olen tavannut alun perin instassa. Ja toki se oli minulle myös kanava saada vanhojen ystävien kuulumisia ja seurata heidän elämäänsä. Siitä olen tosi kiitollinen ja siinä ig on mielestäni ollut aivan parhaimmillaan. Sain sieltä tosi paljon hyvää.

Miksi sitten suljin tilin?

Ajatus tilin sulkemisesta oli kytenyt mielessäni koko viime talven yli. Olin alkanut huomata ja myös myöntää itselleni sen, etten osannut olla kohtuukäyttäjä. Sisällön tekeminen instaan oli hauskaa ja palkitsevaa, ja samalla koukuttavaa. Se alkoi viedä paljon aikaa päivästä, ja jäljelle jäävästä ajasta (etenkin illoista) iso osa meni muiden tuottaman sisällön selailuun. Osa seurattavista oli alkanut tuntua jo tutuilta, ja oli kiva katsoa, mitä kukakin milloinkin puuhaili, missä retkeili ja niin edelleen. 

Ig oli liian kiinnostava. Liian koukuttava minulle.

Minua oli alkanut harmittaa kännykkä kourassa vietetyt hetket ja ajatus siitä, mihin kaikkeen järkevämpään tuon ajan voisi käyttää. Haluaisinko vanhana muistella kaikkia niitä hetkiä, kun olen selaillut kännykkää? 

Ei se tietenkään tarkoittaisi sitä, että ig:n poistamisen jälkeen alkaisin saada valtavasti aikaiseksi, huiputtaa monta tunturia viikossa, ahmia kirjoja ja tehdä koko ajan paljon kaikkea hyödyllistä tai sivistävää. Mutta ainakin kaikkeen järkevämpään ja antoisampaan avautuisi mahdollisuus vasta sitten, kun pystyisin irroittamaan katseeni puhelimesta. Ja vaikka se vaihtoehtoinen tekeminen ei olisi muuta kuin saunan lämmittämistä, leffan katsomista puolison kanssa, siivoamista tai pihalla pyörimistä, olisi se sittenkin monin verroin antoisampaa kuin virtuaalitodellisuuteen aikansa ja ajatustensa hukuttaminen, ja avaisi ovia myös kaikelle uudelle. 

Minua alkoi häiritä tapani katsoa aamulla ensimmäiseksi puhelinta. Puhelin oli kädessä niin automaattisesti, etten heräämisen jälkeen ehtinyt edes ajatella kuka olen, missä olen ja millaista elämää elän, kun olin jo selaamassa muiden kuvia. Aloin myöntää itselleni, että instaa selaamalla irrotan mieleni todellisuudesta, itsestäni ja omasta elämästäni. Jokainen sekunti virtuaalitodellisuudessa on pois oikeasta todellisuudesta.

Lisäksi huomasin senkin, että toisin kuin tämän blogin kanssa, ig:ssä ei muistoihin tullut koskaan palattua. Rakastan tätä blogia siksi, että voin palata vuosien taakse muistelemaan kivoja juttuja tämän kautta. Instaa ei tullut selailtua, se oli kaikki jotenkin paljon kertakäyttöisempää.

Useamman kuukauden aikana koitin löytää keinoja kohtuukäyttöön. Seuraajia oli monta tuhatta ja koska rakastin myös muiden kuulumisien seuraamista (ig:n tosiaan ollessa ainoa oikea somekanavani) ajattelin, että tilin poistaminen olisi sääli. Koitin eri keinoin rajoittaa tilin käyttöä yhteen kertaan viikossa, eli että kerran viikossa julkaisisin jotain ja tsekkaisin samalla muiden kuulumiset. Mutta ei se toiminut kuin hetken aikaa. 

Mietin, kuinka muka voisin opetella olemaan elämässä enemmän läsnä, kun käytän niin paljon aikaa virtuaalitodellisuudessa – jossain, jota ei oikeasti edes ole.  

Sitten, hieman ennen kuin korona osui tuulettimeen, NW julkaisi Noisen. Päätös tilini sulkemisesta syntyi videota ensimmäistä kertaa katsellessa – en pitänyt sitä merkkinä, mutta koin, että nyt on se hetki. Video ja kappaleen sanat löivät päin naamaa kaikki ne ajatukset, joita olin jo kuukausia pyörittänyt itsekin mielessä. 

Laitoin storyyn tiedon, että aion sulkea tilin. Tuntui mukavalta, että kymmenet ihmiset laittoivat siinä vaiheessa vielä yksityisviestiä, kiittivät kivasta sisällöstä ja jollakin tavalla ehkä heittivät hyvästit. Kun 24 tuntia oli kulunut ja viimeinen story poistunut, suljin tilin.

Tiliä sulkiessa ig kysyi, miksi haluan tilin pois. Yhtenä vaihtoehtona oli, että käytän siihen liikaa aikaa. Ilmeisesti en siis ollut ollut yksin ongelman kanssa, kun tämä vaihtoehto oli mukana monivalinnassa vain muutaman muun kanssa.

Ensimmäiset päivät olivat totuttelua – ei ollutkaan enää mitään syytä tarttua puhelimeen. Piti avata silmät ja katsella ympärilleen ihan oikeassa todellisuudessa ilman mahdollisuutta luiskahtaa virtuaalimaailmaan. 

Todellisuudessa kaikki oli hyvin ja rauhallisesti, joten herääminen pois mustasta peilistä ei ollut epämiellyttävää. Hiljalleen yhteys omaan arkeen ilman häiriötekijöitä alkoi kehittyä, kun kännykkä kourassa vietetty aika romahti kertalaakista. Mies poisti oman tilinsä hieman myöhemmin. Nykyään meillä puhutaan aiempaa enemmän etenkin iltaisin, ja nautin siitä. On myös tunne että (kuvainnollisesti) näen enemmän ja paremmin, kun ig-kupla on poissa.

En voi sanoa, ettenkö olisi jäänyt jotain instasta kaipaamaankin – kuten alussa kerroin, tilini fiilis oli positiivinen, siellä oli paljon samanhenkisiä ihmisiä ja sain sieltä paljon hyvää mieltä. Joskus mietin, mitä joillekin instassa seuraamilleni ihmisille mahtaa nykyään kuulua. Silti en ole harkinnut tilin palauttamista, koska todellinen maailma vain tuntuu niin paljon arvokkaammalta kuin virtuaalimaailma. Jos olisin osannut olla kohtuukäyttäjä, mitään ongelmaa ei olisi ollut, mutta en osannut ja tiedän, etten osaisi edelleenkään. 

Vaikka en vapautuneella vapaa-ajalla tee mitään suuria urotekoja, olen silti aiempaa paremmin kiinni aidossa elämässä ja arjessani. Keskittyminen ylipäänsä mihin tahansa on helpompaa. Illat voi käyttää jutusteluun, ideointiin ja yhteiseen tekemiseen ja relaamiseen, kun molemmilla ei ole luuri kädessä. On melkein pelottavaa ajatella, kuinka nopeasti aika kului aina puhelinta selaillessa.

Kappas. Kun aloin kirjoittaa tätä, mietin, onko minulla tästä mitään sanottavaa. Näköjään oli aika paljonkin.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: