Pimeys

Hyvin jännittävä tunne tuli viime yönä. Valvoin vahingossa puoleen yöhön, kun jäin katselemaan Trevor Noahin standupia Youtubesta. Kun sitten kahdentoista maissa havahduin videoista, huomasin, että sade rummuttaa kattoa ja ulkona on pimeä.

Pimeä!

No ei aivan oikea pimeä, mutta melkein pimeä. Niin pimeä, että siellä olisi melkein ainakin tarvinnut lampun, jos olisi mennyt ulos.

Etelässä sitä ei ymmärrä miltä tuntuu, kun näkee pimeyttä – tai edes pimeyttä muistuttavaa hämärää – ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Tunne on ihmeellinen ja ainakin minusta myös todella hyvä. Tuntuu kotoisalta ja normaalilta, että yöllä on pimeä. Mutta kun edellisestä kerrasta on kauan aikaa, tuntuu se myös hurjan jännittävältä. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt kuutakaan.

Nousin keskiyöllä ylös ja avasin ikkunat, jotta sateen ropina, tuoksu ja energia kantautuvat taloon sisälle. Menin ikkunaan katselemaan yöhön kääriytynyttä pihaa hetkeksi. Taivas oli kauttaaltaan pilvessä, joten en tiedä, näkisikö tähtiä vielä… 

Ehkä tänä yönä.

Yhtenä yönä heräsin aamuyöllä, ja joella oli aurinko juuri nousemassa. Ihana usva, nämä ovat näitä hetkiä joita voi vain heinä–elokuussa nähdä.

Ruohokanukat ovat täydessä marjassa, ja ruskaisia koivunoksia näkee joka päivä enemmän ja enemmän.

Sain tänään Akong Tulku Rinpochen kirjan Kuinka tiikeri kesytetään. Ehdin ensimmäiset luvut jo lukea ja kirja puhuttelee tosi kovin – mielenkiintoista lukea loppuun ja nähdä, mikä sen todellinen anti on.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: