Muisteluksia

Keskiyöllä oli joen yllä valtava sateenkaari. 

Tällä viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aikoinaan muutimme Karigasniemeltä Kittilään. Muistan sen yön hyvin. Mies tuli hakemaan minua muuttolastin kanssa kaupalta viimeisen työpäiväni jälkeen ja lähdimme ajamaan iltaa vasten niin, että olimme perillä uudessa kodissa yhden maissa yöllä. Kunpa vain olisin ottanut kuvia muistoksi tuolta matkalta!

Se oli yksi elämäni onnellisimmista matkoista, ja muistelen sitä usein. Ajoimme valkoisella laina-Hiacella Pokantietä pitkin Lapin halki Inarista Kittilään, yöaurinko paistoi kirkkaan oranssina ja erämaa oli kaikkein kauneimmillaan kukkeassa kesässä. Perille saavuttuamme juhlistimme vielä puolivuotispäiväämme kuohuviinillä aurinkoisen Ounasjoen rannalla.

Sitä yötä jälleen kerran ajatellessani tulin huomanneeksi, etten ole koskaan kirjoitellut ylös muisteluja siitäkään, kuinka aikoinaan tapasin mieheni. Kenties keskikesän syvänkeltainen yöaurinko on saanut minut muistelemaan näitä asioita tavallista enemmän, joten ajattelin, että ehkäpä vielä ei ole liian myöhäistä kertoa.

Olin muuttanut Karigasniemelle yksin edellisenä syksynä, ja mennyt töihin kylän kauppaan. Syksyn mittaan olin kassalla työskennellessä tavannut suuren osan pienen kylän asukkaista ja saanut pari hyvää ystävääkin. Toisen ystävän kanssa saimme kutsun tulla viettämään joulua paikallisen perheen kanssa. Joulunvieton lomassa sain uusia ikäisiäni ystäviä, ja päätimme, että tapaninpäivänä menisimme yhdessä ulos. 

Koska olin porukan ainoa joka asui kylän keskustassa enkä kaukana maaseudulla, päätin pitää tapaninpäivän etkot. Juhlaväen ollessa matkalla luokseni sain viestin, sopiiko, että yksi uusikin tyyppi tulee mukaan. Vastasin, että kunhan se osaa käyttäytyä, niin saa tottakai tulla. Minulle luvattiin, että oikein kiltti tyyppi on kyseessä. Ja niin se olikin. Menin hänen kanssaan naimisiin myöhemmin.

Etkot menivät hyvin, ja baari-illan jälkeen pidettiin vielä jatkotkin. Ilta oli mukava ja siinä on riittänyt paljon hauskaa muisteltavaa. Olin onnellinen huomatessani, että minulla oli kavereita uudessa kotikylässä. 
Vuodenvaihde lähestyi, ja teimme jälleen yhteiset vuodenvaihdesuunnitelmat koko porukan kanssa. Ensin katseltiin ilotulituksia Suomessa, ja tuntia myöhemmin Karasjoella Norjassa. Taisi olla seuraava viikko kun lähdimme tämän uuden tyypin kanssa kahdestaan käymään hampurilaisella Saariselällä. Taivaalta satoi nenäliinan kokoisia lumihiutaleita, kuuntelimme Juicea ja salaa sovittelin miehen sukunimeä omaan etunimeeni. Vain joitakin päiviä myöhemmin sain huomata, että mies olikin jo muuttanut vähät tavaransa kämppääni minun ollessani töissä.

Kaikki tapahtui siis viikon, parin sisällä. En voi uskoa, kuinka monta vuotta noista tapahtumista on jo kulunut!

Sinä keväänä reissasimme paljon. Oli selvää, ettei miehelle olisi töitä Karigasniemellä, joten jotain suunnitelmia oli pakko alkaa tehdä. Näytti lähes varmalta, että muuttaisimme Rovaniemelle, mutta onneksi se peruuntui melkein viime hetkellä. Olimme törmänneet netissä ilmoitukseen vuokratalosta ihanalla joenrantatontilla Kittilässä. Kävimme katsomassa taloa keväällä, kun lumi oli vasta sulanut, ja päätimme, että muutamme siihen. Kyllä me jotain töitä itsellemme keksisimme.

Ja niin me keksimmekin. 

Vasta jälkikäteen olen tullut ajatelleeksi, että oli melkoinen hyppy tuntemattomaan muuttaa paikkakunnalle, joka on molemmille täysin vieras, ilman, että kummallakaan oli varmaa tietoa minkäänlaisista töistä. Mutta silloin se ei tuntunut mitenkään epäilyttävältä. Oli ilman muuta selvää, että asiat lutviutuvat. Se oli yhteinen uusi alkumme, ja se kaikki tuntui täydellisen oikealta.

Ja tuntuu edelleen. Tunnen tästä kaikesta aivan valtavaa kiitollisuutta ❤

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: