Seikkailupäivä

Yhteisen loman kunniaksi päätimme miehen kanssa lähteä hiukan ajelulle. Meillä oli ennen tapana tehdä pitkiä ajeluita pitkin poikin Lappia, mutta jostain syystä tällaiset ajelut ovat viime aikoina jääneet vähemmälle. Niinpä arvelimme, että lähtisimme käymään ainakin Vuotsossa katsomassa Sininenlampea, ja sitten menisimme Tankavaaraan syömään.

Koska meillä oli seikkailunhalua, valitsimme reitiksi Kiistalasta Peurasuvantoon johtavan Pomokairantien, joka paikoin muistuttaa lähinnä metsäautotietä. Olemme ajaneet sen kerran aiemminkin, ja tuolta kerralta kyseinen tie oli todella jäänyt mieleemme – puhelimessa ei ollut kenttää kymmeniin kilometreihin, ja tie pieneni ja pieneni niin, että pelkäsimme, pääseekö sieltä läpi ollenkaan. Pääsimme kuitenkin, ja koska nyt allamme oli maastoauto, arvelimme, että lähdetäänpä koittamaan vielä uudelleen ja verestetään samalla muistoja.

Poroja oli paljon liikkeellä. Elukat ovat näinä aikoina karvanvaihdon vuoksi aivan kammottavan näköisiä, pois lukien vasat, jotka ovat todella suloisia. Pomokairantiellä on veräjä siinä kohtaa, missä Kittilä vaihtuu Sodankyläksi. Veräjä oli kylläkin auki.

Matkan varrelle jää ihan hienoja maisemia. Muutama silta ylitetään, ja aavoilla soilla kasvaa tupasvillaa (?) valkoisina pumpulimattoina. Maasto on välillä hiukan kumpuilevaa, mutta pääasiassa aika tasaista.

Onneksi meillä oli tällä kertaa kunnon maastoauto, nimittäin tulva oli vienyt palasen tiestä mennessään juuri reitin keskivaiheilla. Pääsimme siitä hyvin yli, mutta tavallisella autolla ei olisi kannattanut edes yrittää, vaan parempi olisi ollut kääntyä takaisin ja ajaa itään joko Pokan tai Kittilän kautta.

Ottaessani alla olevaa suokuvaa lähti vierestä lentoon koppelo, ja olin saada sydärin.

Peurasuvantoon putkahtaessamme asfaltista osasi jälleen nauttia. Ajelimme Tankavaaraan Wanhaan Waskoolimieheen syömään lounasta. Minä valitsin kampelaa ja mies kullankaivajan hampurilaisen. Siellä olikin kaveri tarjoilemassa, ja oli mukava vaihtaa syömisen lomassa hiukan kuulumisia. 

Poimin eteisestä mukaan Visit Sompion esitteen, jonka parissa ylemmässä kuvassa olen itsekin mukana.

Tankavaarasta palailimme pienen matkaa takaisin Vuotsoon, ja tankkauksen jälkeen lähdimme katsomaan Sininenlampea. Projekti oli viitseliäs ja uskaliaskin, sillä lammelle päästäkseen piti ajaa reilut 40 kilometriä pientä soratietä aivan jonnekin jumalan selän taakse. Kenttä lakkasi olemasta melkein heti, ja jo tien alussa oli maininta myös siitä, että Tossarihaaran silta olisi purettu… Arvasimme jo tässä vaiheessa, että sillan puuttuminen todennäköisesti katkaisisi matkantekomme – alueen vuolaista joista tuskin pääsisi edes meidän maasturillamme yli ilman siltaa – mutta päätimme lähteä niin sanotusti silimällä kahtomaan että miltä siellä näyttää.

Niinpä ajoimme noin 35 km umpikairaan katsomaan tätä näkyä.

Helkkari. Millä pirulla tuosta pitäisi yli päästä. Sininenlampi on minulle pakkomielle, ilmakuvasta näkee, että lampi (järvi) on turkoosi kuin uima-allas. Kaiken lisäksi se ei ole tuolta tieltä kuin vajaan kilometrin syrjässä, mutta tietä pitäisi päästä ajamaan vielä 10 km ennen kuin on kohdalla.

No, ei siinä muu auttanut tähän hätään kuin kääntyä ympäri ja palata takaisin ihmisten ilmoille. Aion ottaa vielä yhteyttä paikalliseen yrittäjään joka tarjoaa erämaassa kuljetuksia. Kysyn häneltä, keksiikö hän, millä tuonne pääsee, ja paljonko se maksaisi.

Mietimme, että mitäs sitten. Mies oli matkan aikana soitellut tapaamisen Ivaloon, joten suuntasimme pohjoiseen. Kävimme kahvilla Saariselän Scanilla, jonne aikoinaan ajelimme Karigasniemestä kun olimme ensitreffeillä. Oli hauska muistella kahvin ja Tuplan äärellä sitäkin, ja alkuaikoja samalla muutenkin.

Saariselällä on aina hienot maisemat ajella. Olimme juuri edellisenä iltana katsoneet taas Kummelin Kultakuumeen, joten maisemat olivat sitäkin kautta tuoreessa muistissa.

Emme vaivautuneet ajelemaan Kaunispäälle, vaikka sieltä olisi ollut hieno maisema. Sen sijaan ajelimme Ivaloon ja saimme matkalla iloita siitä näystä, kun poliisi sakotti kaaharia.

Ivalossa tapasimme toisen vanhan ystävän. Tämä kertoi käyneensä Sininenlammella (joskus ennen sillan purkua) ja että paikka on tosi hieno. Sain siitä lisää buustia koittaa keksiä, millä sinne vielä itsekin pääsisin.

Kuulumistenvaihdon ja yllättävien autokauppojenkin jälkeen päätimme, että on aika lähteä suuntaamaan kohti kotia. Mutta ei enää Pomokairantien kautta, eikä Pokantiekään ollut vaihtoehto – santatietä oltiin saatu jo ihan kylliksi yhdelle päivälle. Niinpä köröttelimme aurinkoisten Lappi-maisemien halki nelostietä pitkin Sodankylään ja sitä kautta Kittilään. Sodankylässä kävimme vielä vanhassa vakkariruokakaupassa, ja sielläkin tuli yksi kaveri yllättäen vastaan. Oli mukava vielä hänenkin kanssa kuulumiset vaihtaa.

Jäi kotoisa olo, kun niin monessa eri kylässä sai törmätä tuttuihin ja jutella kuulumiset. Onhan täällä pohjoisessa tullut kohta kuusi vuotta vietettyä. On mukavaa, että tuttavuuksia, kavereita ja ystäviäkin on vähän siellä ja täällä. 

Kotona odottamassa oli kissa ja tyyni kesäilta. Kello taisi olla puoli yksitoista jo. Katselimme elokuvia puolenyön tuolle puolen.

Yllä maisema klo 23:50.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: