Elämästä ja evoluutiosta

Äiti ja isä toivat viimeksi käydessään mukanaan pari vihkoa, jotka olin askaroinut 7-vuotiaana. Liikutuksen kyynel taisi vieriä silmäkulmaan kun katselin näitä – vihot avatessani tuntui aivan kuin olisin yhtäkkiä kohdannut itseni lapsena. Sen Jonnan, joka nämä kaikki on huolellisesti miettinyt ja piirtänyt omaksi ilokseen.

Vihkoihin olen piirtänyt ja kirjoittanut asioita evoluutiosta ja alkueliöistä aina siihen saakka kun kalat siirtyivät maalle, meteori iski maapalloon, dinosaurukset tuhoutuivat ja elämä maapallolla muotoutui nykyisiin, kuitenkin alati muuttuviin uomiinsa. Se kaikki oli valtava, valtava osa lapsuuttani.

Evoluutio oli lapsena intohimoni, etenkin dinosaurukset, mutta myös varsievä- ja möhkäkalat, lentävät lintuliskot (kuten archaeopteryx), hait, molukkiravut, liejuryömijät, pussihukat, muurahaiskävyt ja niin edelleen. Pidin – ja pidän – kaikista erityisen kummallisista ja monien mielestä ehkä rumistakin otuksista. Paljon vietinkin aikaa yksin onnellisena tällaisia kuvia piirrellen.

Aikuisiällä en aiemmin ollut evoluutiota enää suuremmin ajatellut. Se, kuten myös ihmisen sukupuutto jonain päivänä, on ollut minulle selviö siitä saakka kun opin lukemaan, mutta en ollut enää suuremmin mietiskellyt sitä. Kuitenkin tämä Tuomas Holopaisen haastattelu sai minut takaisin aiheen pariin, ja tällä kertaa haastattelun ansiosta näin sen kaiken yhtäkkiä aivan uudella, aivan vavisuttavalla tavalla. 

Oli uskomattoman valoisa ja voimakas hetki, se ensimmäinen kerta, kun katsoin metsää ja tajusin, että jokaisella puulla, varvulla, ötökällä ja ohi lentävällä linnulla on ihan oikeasti sama esi-isä kuin minulla – LUCA (last universal cellular/common ancestor). Ei siis pelkästään eläimillä, kuten aiemmin jotenkin olin ajatellut, vaan aivan jokaisella eliöllä. Jokaisella kalalla, meduusalla, ravulla, levällä ja kasvilla, joita pinnan allakin kohtaan. Kaikilla.

Harvoja ovat elämässäni olleet ne hetket, kun olen kokenut erityistä yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa. Sekä lapsena että aikuisena olen usein kokenut olevani outolintu, ja olen usein viettänyt aikaa ennemmin yksin kuin seurassa. Tosin tämä kaikki on ollut minulle sillä lailla luonnollista, etten ole ollut siitä lainkaan pahoillani. Olen viihtynyt itsekseni, enkä luoja nähköön ole kaivannut elämääni enempää sosiaalista kanssakäymistä. Päin vastoin, usein olen kaivannut rauhaa. Vaikeinta oli opiskeluvuosina, nykyään olen löytänyt tasapainon ja lähelleni vain ihmisiä, joiden kanssa minun on hyvä.

Sen sijaan luonnon kanssa olen kokenut suurta, jotenkin automaattista ja hyvin luonnollista yhteyttä lapsesta saakka. Ehkä siksi olen vetäytynyt elämään tänne erämaan laidalle, jossa sen tasapainon olen voinut saavuttaa.

Ymmärrys LUCA:sta tuntui valaistumiselta muutti maailmankuvaani, ja jotenkin tämä kaikki antaa minulle voimaa ja turvaa. Tuntuu ihmeelliseltä katsoa puuta tai kukkaa ja ymmärtää, että se on serkku, ihan oikeasti samaa kuin minä. Yhteyden tunteminen ei todellakaan ole pelkästään ihmisten varassa.

Haastattelun myötä löysin Endless Forms Most Beautiful -levyn, ja voi sanoa, että eräällä tapaa uusi aika elämässäni alkoi. Kokonainen suomalainen levy maailman synnystä ja evoluutiosta, ja musiikkia, joka on niin suuria tunteita herättävää, että tuntuu kuin se ei olisi edes tältä planeetalta. Sitä ei voi kuunnella taustamusiikkina. Se pakottaa sulkemaan silmät ja keskittymään vain itseensä. Kylmiä väreitä ei voi estää, ja ainakin jos kuuntelee sanat, ei usein liikutustakaan.

Kappaleessa nimeltä The Greatest Show On Earth käydään alkuräjähdyksestä nykypäivään kaikki läpi, tähtien synnystä devonikauden meriin, musiikin kehitykseen ja ehkä jopa siihen aikaan kun ihmistä ei enää ole maapallolla (we were here). Koen, että tämä on ehkä upein kappale mitä kukaan on tehnyt tai pystyy tekemäänkään.

Varsinkin lapsena lempibiisini olisi ollut Endless Forms Most Beautiful. Siinä mainitaan lapsuudensuosikkini ai-ai sekä pikaia, tiktaalik ja ensimmäiset ilmaan nousseet linnut. Kaikki lapsi-minäni lempiaiheita. Biisissä on yksi erityinen kohta joka yhä näin aikuisenakin jostain syystä nostaa aina liikutuksen kyyneleet silmiin…

Levy kertoo myös eräästä toisesta mieliaiheestani, uskonnosta. Mm. Weak Fantasy on yksi kaikkien aikojen Nightwish-suosikkini, se pukee niin upeasti sanoiksi ja tunteiksi omat ajatukseni siltä saralta.

Kun tämä kaikki musiikki lopulta pääsi kunnolla pääni sisään, kun olin sille valmis, tuntui, kuin olisin saapunut henkiseen kotiin. 

Uusimmalta levyltä suosikkini on Procession. Sekin olisi puhutellut minua lapsena todella voimakkaasti, mutta puhuttelee myös näin aikuisena. Eläinlajeja uhkaava sukupuutto ja myös ihmislajin varsin selkeältä näyttävä tulevaisuus ovat ala-asteelta saakka mietityttäneet minua, ja minusta tämä todella kaunis kappale käsittelee näitä aiheita, samalla kun kertaa mitä planeetallamme on alkuajoista lähtien tapahtunut. Voitteko kuvitella sitä hetkeä, kun maapallolla on ensimmäinen sydän alkanut lyödä? 

Ja mitä kaikkea siitä on seurannut.

Olen ladannut itseäni tällä musiikilla joka päivä jo kauan ja käynyt sen myötä ulottuvuuksissa, joita aiemmin pystyin vain kaipaamaan.

Yksi elämän parhaita asioita on kuunnella näitä ja katsoa yksin tähtitaivasta. Siinä sielu karkaa hetkeksi, ja tulee lopulta takaisin entistä onnellisempana.

Talven jälkeen tuli vielä Ad Astra, ja jotenkin maailma tuntui tulleen valmiiksi.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: