Kittilän Ruoppajärveen kurkkasin sateisena päivänä elokuussa 2019. Laskeutuminen veteen oli kesän ällöttävin, koska pohjaa ei ollut, vaan upposin vyötäröä myöten kasvihöttöön. Hötön laskeuduttua pääsin kuitenkin liikkeelle varsin kauniiseen maisemaan.
Järvi oli aika matala ainakin sillä reunalla, jossa liikuin, mutta toisaalta en tiedä millä korkeudella pohja oikeasti oli, koska pohja oli niin pehmeä irronneista kasvinosista.
Eläviäkin kasveja järvessä kuitenkin kasvoi, ja olo oli kuin viidakossa. Mutuja oli kaikkialla.
Vesi oli kylmää, mutta onneksi sadepilvien välistä välillä pääsi hieman valoakin veteen saakka. Tunnelma oli aika kuumottava, järvi on melko syrjäinen ja erämainen, ja pohjan olemattomuus teki oloni epävarmaksi.
Snorklailin kuitenkin menemään kaikessa rauhassa, kunnes koin kesän hienoimman vedenalaishetkeni: hauki ui korvani vierestä eteeni. Siis todella läheltä! Kala jäi silmieni eteen tuijottamaan minua pitkäksi aikaa, eikä varmaan voinut uskoa silmiään sen enempää kuin minäkään.
Ehdin ottamaan monta kuvaa (kamerana Olympus Tough TG-5). Se tuntui todella hienolta ja olin niin iloinen, että kuvat onnistuivat. Onneksi hauki ei ollut isompi, olisin varmaan saanut sydärin sen ohitettua kasvoni niin yhtäkkiä ja yllättäen.
Ennen järveen laskeutumista olin nähnyt pienen vauvahauen jo rannalta käsin.
Mutut ja vehreät vesikasvit saivat minut tuntemaan kuin olisin akvaariossa. Näkymä oli upea, ja veden kylmyys unohtui kyllä nopeasti.
Olisi mukava päästä tutkimaan Ruoppajärveä myös muilta rannoilta käsin, mutta järvi on yllättävän hankala lähestyä mistään toisesta suunnasta. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Järvestä ylös pääseminen oli todella vaikeaa, koska ei ollut pohjaa, josta olisi voinut jaloilla ponnistaa – piti siis punnertaa itsensä kuiville käsivoimin.
Saari avaruudessa 