Kahdeksan kuukauden odotus on päättynyt ja kesä on täällä. Tuntuu niin hyvältä, sydän on sulanut horroksesta hereille, on helppo hengittää ja tuuli saa taas puhaltaa päästä läpi ilman että aivot jäätyvät. Ulos voi mennä pelkässä hamosessa, joki on jälleen vapaa, linnut laulavat ja aurinko paistaa tauotta. Uimassakin käyn taas jo päivittäin. Naapurimökkeihin on ilmestynyt elämää, sekin tuntuu hyvältä.
Jo viikkojen ajan keli on ollut ihan mielettömän hieno. Aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa, välillä tyyntä, välillä tuulta. Aamuisin ennen kaikkea tyyntä.
Ja yötön yö kauneimmillaan. Yllä oleva kuva on otettu lähellä keskiyötä.
Vesi alkaa olla normaalilla korkeudellaan. Se ei koskaan yltänyt tulipaikkamme ulkoreunaa ylemmäs ja hyvä niin. Ilmeisesti jängät olivat niin sulat, että ne imivät vettä hyvin – jotain hyötyä oli siis siitä, että lumi tuli ja jäi sulaan maahan jo lokakuussa. Lisäksi vettä ei pahimman tulvan aikaan satanut. Jopa kirkonkylällä selvittiin säikähdyksellä.
Pariin viime viikkoon on mahtunut virkistäviä pieniä seikkailuja, jotka ovat herätelleet talviunesta. Kävimme mieheni ja hänen tyttärensä kanssa järvenrantakodalla paistamassa makkaraa ja kurkkimassa laiturilta kirkkaaseen veteen. Lisäksi mies osti tyttären riemuksi pihalle pienen uima- tai kahluualtaan, jonka avulla kauniista kesäpäivistä saadaan vieläkin enemmän riemua irti.
Minä kävin omalla pienellä seikkailullani työn merkeissä etelässä, ja sekin teki todella hyvää. Kesäisin yksi ihmeellisimpiä asioita on huomata, kuinka eriltä luonto tuoksuu etelässä ja pohjoisessa. Etelän, eli kotiseutuni kesän tuoksu tuntuu nykyään nenääni lähes sademetsän tuoksulta. Tuoksu on yltäkylläinen, makea ja lämmin, vehreä ja purppurainen – siinä ovat mukana tuomet, syreenit ja sellaiset kesän vihreätkin kasvit, joita Lapissa ei kasva. Myös etelän päivien paahde tuntuu tuoksussa. Lapin kesä tuoksuu lämpimimmilläänkin aika raikkaalta, toki aivan ihanalta yhtä kaikki.
Kesän tuoksu on koko elämän ihanimpia asioita, olipa se etelässä tai pohjoisessa.
Alla kolme kuvaa kotikyläni metsästä. Näissä metsissä on lapsena tullut liikuttua vaikka millä mitalla, nykyään näen ne ihan uusin silmin.
Varsinkin etelän suuret puut jaksavat hämmästyttää kerta toisensa jälkeen.
Pääsin töiden puitteissa käymään myös pääkaupunkiseudulla, Espoossa Suomen luontokeskus Haltiassa sekä Vihdissä Nuuksion Pohjoisella Portilla. Oli ihana nähdä työkavereita! Niin paljon kuin rakastankin etätöiden suomia mahdollisuuksia – etenkin sitä että voin elää aivan umpikorvessa ja tehdä siellä töitä – on mahtavaa aina kun pääsee tapaamaan työkavereita.
Haltian kaupan hyllyiltä löytyi hieno rivi tutun näköisiä kirjoja. Tuntuu edelleen hurjalta nähdä oma nimi kirjan kannessa. Kirjasta otettiin kysynnän vuoksi jo neljäs painos, kun julkaisusta oli vasta noin puoli vuotta.
Nuuksion Pohjoinen Portti on tosi hieno paikka. Salolaisena olen jotenkin kasvanut sellaiseen luontaiseen Uusimaa-skeptisyyteen, mutta tätä skeptisyyttä murrettiin tällä reissulla vahvasti. Ajelin itse sekä Haltiaan että Pohjoiselle Portille, ja ajomatkat taittuivat kauniin ja rauhaisan maaseudun poikki – ei suinkaan missään pelottavassa ruuhkassa ja liikenteen vilinässä. Tämä oli iso asia minulle, joka koen liikenneahdistusta Kittilässäkin. Molemmista paikoista löytyi lisäksi ihanan leppoisaa tunnelmaa ja kaunista luontoa.
Lisäksi pääsin todistamaan Wine in the Woods -viininmaistelua Pohjoisen Portin metsissä. Tämä oli mainio elämys, vaikka itse keskityinkin viininmaistelun sijasta valokuvaamiseen. Ihmisten hyväntuulisuus huokui kauas. Alla kuvan keskellä näkyvästä eräsommelieeri Terosta kirjoitan pian myös jutun Retkipaikkaan.
Mutta palataanpa lopuksi vielä kotiin tänne joen rannalle. Keskustelimme mieheni kanssa pitkän kantaman tulevaisuuden suunnitelmista. Vaikka toisaalta on turha tehdä suunnitelmia, koska elämä voi puuttua peliin milloin tahansa, niin jotenkin suunnitelmien teko on myös sen verran mukavaa ja antoisaa, että niitä on kiva tehdä vaikka vain huvin vuoksi.
Talvella, kun itse etenkin piehtaroin kamalissa talvituskissa, keskustelimme, että muutto etelään voisi olla edessä viiden vuoden päästä. Tämä tällainen ajattelu johti kuitenkin siihen, että tästä viidestä vuodesta tuli mieleeni ankkuri, johon keskityin – se etäännytti minut nykyisestä kodistani, ja ajatukseni muuttivat viiden vuoden päähän. Vaikka viisi vuotta on pitkä aika, olo muuttui kuin olisi jo lähtökuopassa. Tämä tuntui ikävältä, koska asumme parhaillaan paratiisissa, ja siitä todellakin kannattaisi ottaa ilo irti ja elää täällä ihan ajatuksella, vaikka välillä koti-ikävä onkin. Viisi vuotta elämästä on pitkä aika tuhlattavaksi jossain kuvitellussa tulevaisuudessa elämiseen.
Niinpä tuumimme, että tätä ajatusmallia kannattaisi vaihtaa. Voisin alkaa käydä etelässä nykyistä useammin (etenkin talvisin, jotta selviän niistä paremmin) ja lakkaisimme keskustelemasta viiden vuoden suunnitelmasta. Tämä tukisi hetkessä elämistä ja ottaisi lähtökuopan paineen pois molempien harteilta. Voisimme alkaa jälleen juurtua tänne ja antaa elämän tuoda mitä se on tuodakseen.
Päätös alkoikin vaikuttaa melkein heti, sillä huomasin, että aloin saman tien nähdä nykyisen kotimme hieman uusin silmin. Se alkoi tuntua enemmän kodilta, hyvältä ja turvalliselta ankkurilta, omalta. Lähtökuopan tunne alkoi haaleta, ja aloimme tehdä esimerkiksi suunnitelmia pihaa varten. Suunnitelmiin kuuluvat mm. palju ja kesäkeittiö. Mies ehdotti myös asuntovaunun ostoa ja sekös kuulostaa ihanalta ❤
Jo viime talvena tihentyneet vierailut kotiseudulle ovat tuoneet onneksi suurta rauhan tunnetta ja antaneet paljon voimaa. Ne ovat tuoneet minulle äärimmäisen tärkeitä hengähdystaukoja siihen kahdeksan kuukauden odotukseen, joka tämä talvi oli.
On ihana huomata, että siellä etelän kotona on kaikki aivan kuten ennenkin. Tori, metsät, jokilaaksot, pellot ja pihapiirit… Ei Salo ole katoamassa mihinkään.
Saari avaruudessa 