Ensimmäinen oikea vedenalainen retkeni koitti heinäkuussa 2018. Kesä oli ollut todella helteinen ja olin viettänyt paljon aikaa joessa veteen, maskiin ja kameraankin totutellen. Parempaa ajankohtaa ei voisi ensimmäiselle oikealle snorklausreissulle ollakaan.
Pakkasin koriin maskin, pyyhkeen ja kameran, ja lähdin ajamaan kohti Hopialampea.
Paikka sinänsä oli minulle tuttu, olin käynyt siellä monta kertaa, koska siellä kulkee polkukin ja maisema on kaunis ja rauhaisa. Rannoilta käsin olin useasti kurkkinut pinnan alle, ja uimassakin olin käynyt laiturilta.
Jätin auton parkkiin ja suuntasin jyrkkää rinnepolkua alas rantaan. Paikoittain soisen rantametsän vesi tursusi varpaiden välistä – minulla oli vain crocsit jalassa. Lampi oli tyyni, autio ja sininen, ja luonto paahteinen. Olin revetä innosta koska tiesin, että nyt on jotain hienoa edessä.
Poimin pari hellekesän kypsentämää ja lämmittämää hillaa suuhuni matkan varrella. Kiersin rantaa niin pitkälle, että jalkojen alla oli suon sijaan tukevaa maata. Minulla oli nimittäin toive päästä snorklausretken jälkeen vielä takaisin ylöskin, ja lammen laidat olivat todella äkkijyrkät. Pehmeästä, soisesta rannasta olisi varmasti vaikea ottaa tukea ylös pääsemiseksi.
Sopiva paikka löytyi. Pohja kasveineen näkyi veden läpi kristallinkirkkaasti. Otin vaatteet pois uimapuvun päältä, istahdin rannan reunalle ja asetin maskin päähän. Sitten pudottauduin veteen – vain kori sisältöineen ja crocsit jäivät rannalle odottamaan.
Painoin pään pinnan alle ja työstin hengityksen käyntiin. Olin saanut harjoitusta joessa, mutta vaati enemmän harjoittelukertoja ettei veteen meno aiheuttaisi enää hengen haukkomista alussa. Vesi oli kuitenkin pitkään jatkuneiden helteiden lämmittämää, ja kaikki tuntui kuin unelmalta. Tasasin hengityksen ja lähdin matkaan rantaviivaa seuraillen.
Alapuolellani oli iso puu kaatuneena veteen. Se näytti upealta auringon vilkkaasti liikkuvien säteiden ja sinisen veden valaisemana.
Vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä, oli lampi jo rannoistaankin niin syvä, että kameran kyky ottaa teräviä kuvia pohjassa olevista asioista ei oikein riittänyt. Kuvista tuli utuisia, mutta nämä ovat minulle merkityksellisiä kuvia yhtä kaikki, sillä tämä retki oli se joka sytytti minussa kipinän kokea aina vain enemmän.
Aurinko valaisi vesikasvit ja toi esiin niiden ihanan heleän vaaleanvihreyden. Takana suon reuna ammotti kuin musta aukko.
Minulta oli kadonnut ajantaju sillä hetkellä kun olin painanut pääni pinnan alle. Onneksi myös kiireen tuntu oli ja pysyi poissa. Leijuin uuden maailman yllä, lämmin ja kirkas vesi kannatteli minua, keho ja vesi tottelivat jokaista pientäkin liikettä niin, että omaa etenemistä pystyi ohjaamaan melkein pelkkää pikkusormea liikuttamalla.
Välillä olin aivan paikoillani ja katselin vain maisemia, nautin lämmöstä ja siitä, että vesi sai minussa aikaan meditatiivisen tilan (joskaan silloin en osannut sitä tunnetta sanoittaa). Pää tyhjeni aivan täydellisesti aivan kaikesta, ei ollut olemassa mitään muuta kuin se paikka ja se hetki. Veden hellä puristus ja unenomainen kannattelu tuntuivat vieneen minut jonnekin aivan toiseen maailmaan, jossa edes aika ei kulu.
Yhtäkkiä huomasin, etten ollut enää yksin. Ahven oli tullut katsomaan minua, en tiedä mistä se oli paikalle viilettänyt, mutta selkeästi se tarkisteli kuka olen ja mitä teen.
Olin edennyt paikkaan jonka kohdalla olin rannalta katsoessa usein nähnyt isoja, harmaita kaloja. Siihen samaan kohtaan ilmestyi muuten talvella myös pilkkireikä. Tällä kertaa ei ketään ollut paikalla, ei kaloja eikä kalastajaa. Yllä mainittu ahven oli ainoa eväkäs joka seurakseni tuli tällä reissulla, mutta olin hänestä todella iloinen, sillä yksikin kalakohtaaminen kruunaa snorklausreissun.
Tämä heinäkuussa 2018 tekemäni snorklausretki oli elämäni ensimmäinen ja jäi sen kesän osalta myös viimeiseksi. Seuraavana kesänä, kesällä 2019, tein sitten jo monenmonta reissua lisää ja hankin kesän puolivälin jälkeen myös Dicapac-kotelon, jonka avulla sain paremman kamerani vietyä veden alle ja siten parani kuvien laatukin.
Molemmat kamerat ovat minulla kuitenkin edelleen aktiivisessa käytössä vedenalaishommissa. Kirjoitan myöhemmin asiaa niistä ja kerron, millaisissa tilanteissa ja kuvausolosuhteissa kumpainenkin kameroista on parhaimmillaan.
Kesän 2019 ensimmäinen varsinainen vedenalaisretki suuntautui Hietajärvelle Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Kirjoitan siitä retkestä seuraavaksi. Myös Hopialammelle olen sittemmin palannut ja siitäkin on uutta tarinaa luvassa.
Saari avaruudessa 