Onpa ollut erikoinen viikko.

Maanantaina kuvasin täysikuuta ja seuraavan yön nukuin huonosti. Alkuviikolla olleet työsuunnitelmat menivät uusiksi erinäisten tapahtumien seurauksena, mutta parin päivän ajan ehdin kuitenkin nähdä työkavereitani, jotka olivat täällä pohjoisessa käymässä. Tietokonetyöskentelyn lomassa ehdittiin myös Särestöön käymään, vaikka yhteistä aikaa olikin lopulta vähemmän kuin alun perin oli suunniteltu.

Sivukorvalla ja välillä tarkemminkin on tällä viikolla tullut kuunneltua koronavirusuutisointia. Jos olisin aiemmin aloittanut maailmanloppuun valmistautumisen, kuten useasti olen aikonut, olisin varmaan ollut aivan innoissani tällä viikolla. Mutta toistaiseksi vielä en ole sitä harrastusta aloittanut, joten syytä innostukseen ei suuremmin ole ollut. En ole ajatellut asiasta kyllä vauhkoontuakaan – hiukan olen täydentänyt ruokavarastoja siltä varalta, että kahden viikon karanteeni sattuisi napsahtamaan omalle kohdalle.

Mutta jos uutisia ei seuraa, ei mistään täällä voisi päätellä, että maailmalla on jotain erikoista meneillään. Linnut ja oravat ovat reippaita kuten ennenkin. Lumipyryt enteilevät kevättä, ja aina välillä on aurinko paistanut jo todella lämpimästi. Erämaa on hiljainen, eikä kaupassakaan mikään viittaa siihen, että kukaan muu olisi sen vauhkoontuneempi kuin minäkään. Kaikki vaikuttaa aivan normaalilta.

Muistan melko hyvin vielä lintu- ja sikainfluenssat vuosien takaa. Silloinkin oli hirveä haloo, ja lopulta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Olin itse tuolloin hädissäni ja luulin, että maailmanloppu koittaa. Puolen vuoden kuluttua kukaan ei enää muistanut koko asiaa. Mutta mitenhän tämän uuden viruksen kanssa käy?

Olen tehnyt itselleni palveluksen ja pidättäytynyt lukemasta uutisia mistään muualta kuin Yleltä. Sieltäkin luen ne korkeintaan noin kerran päivässä.

No mutta, koronan lisäksi on viikkoon mahtunut monenlaista muutakin. Toinen kollegoista jäi tänne pohjoiseen hieman pidemmäksi aikaa, ja ehdimme viettää eilen oikein kunnon elämyspäivää: kävimme ruokkimassa poroja sekä huskyajelulla Torassiepissä ja pulahdimme avantoon Jerisjärven saunamaailmassa.

Koirissa oli aistittavissa innostuneisuutta. Reessä oli yllättävän mukava istua, ja onneksi koirat myös hiljenivät heti kun lähdimme liikkeelle – en pidä äänekkäistä koirista. Kokemus oli kaikkiaan tosi hieno, harmi että sää piilotti meiltä upeat maisemat Pallastuntureiden suuntaan.

Jerisjärven avanto oli ehdottomasti päivän paras juttu, jos minulta kysytään. Olen viimeksi päässyt luonnonvesiin uimaan lokakuussa, marraskuussa joki sitten jo jäätyikin. Avanto oli suuri ja kutsuvan näköinen, ja komeassa rantarakennuksessa oli monta erilaista saunaa, jotka kaikki olivat käytössä. Kävin avannossa neljä kertaa ja oli mukava huomata, että kroppa muisti miten homma menee – yhtään ei tarvinnut haukkoa henkeä, ja uintikierroksen sai tehtyä ihan rauhassa.

Olin todella yllättynyt veden kirkkaudesta. Onneksi olin hoksannut ottaa vedenalaiskameran mukaan. Jerisjärven kuuluisa yksisilmäinen hauki ei kuitenkaan osunut valokuviin tällä kertaa.

Eilinen poro–husky–järvipäivä oli ihana aivobreikki kaikesta koronauutisoinnista. En viikonlopun aikanakaan aio vaivautua suuremmin uutisia seuraamaan. Sen sijaan aion siivota, lenkkeillä, ruokkia lintuja ja silittää kissaa.

Meillä on liput Nightwishin keikalle Kuopioon kesällä ja Pariisiin talvella. Uusi levy julkaistaan 10. huhtikuuta, ja tällä viikolla siitä julkaistiin jälleen uusi maistiainen. Upeinta, mitä on.

Luulin ettei The greatest show on earthia voi mikään ohittaa, että se on niin täydellinen, ettei mikään voi olla parempaa. Mutta enää en ole varma. Ad astra tuntuu saapuneen tähtien takaa juuri oikealla hetkellä, ja menevän suoraan ihon alle ja suoniin. Sitä kuunnellessa irtaantuu ja juurtuu yhtä aikaa. Jalkapohjista kasvavat juuret syvälle äiti Maahan samalla, kun mieli nousee ja katoaa jonnekin universumin uumeniin.

Kyseessä on käsittääkseni ote jopa puoli tuntia pitkästä kappaleesta, joten jos jo muutama minuutti saa aikaan jotain noin voimakasta ja henkistä, on vaikea edes kuvitella miten käy kun sen kokee kokonaisuudessaan – ja jonain päivänä myös livenä.

Toivottavasti koronatomu laskeutuu keikkoihin mennessä, eikä matkustamista tai yleisötapahtumia enää silloin rajoiteta. Onneksi uuden levyn tuloa ei mikään voi enää estää – ja mulla on tunne, että siitä tuleekin soundtrack mun elämään kauas tulevaisuuteen.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: