Kolmen pimeän lumisadepäivän jälkeen tämä aamu valkeni kirkkaana, ja päivällä aurinko paistoi kuin kevättalvella ainakin. Julistettakoon siis kevättalvi alkaneeksi. Tunnin, parin ajan paistoi päivänsäde jopa sisälle taloon saakka – ensimmäinen kerta tänä vuonna.
Viikonlopun lumipyryt sekä hirveä tuuli ja tuiverrus peittivät kaikki pihan polut. Mies sai vain vaivoin yksinään pidettyä parkkipaikan auki niin, että autoilla pääsee edelleen pihaan ja pihasta pois. Katollekin hän kiipesi lunta pudottamaan, kun ei uskallettu ottaa riskiä, vaikka talon myyjä sanoikin, että talo on niin vankka ettei katolta lunta tarvitse pudotella.
Lunta on nyt ennätysmäärä, virallisesti yli metrin, monin paikoin enemmänkin.
Syy miksi miehen piti nyt selvitä lumitöistä yksinään on se, että minä olen toipilas. Enkä mikään flunssatoipilas. Olin nimittäin perjantaina sterilisaatioleikkauksessa Lapin keskussairaalassa. Koin elämäni ensimmäisen nukutuksen, ja nyt on kolme pienenpientä reikää vatsassa, siististi yhteensä vain muutamalla tikillä paikattuina.
Operaatio oli pieni ja kesti kuulemma noin puoli tuntia, mutta minulle se oli jotain todella suurta ja tärkeää. Osa minusta empii kirjoittaa tästä, vaikka en tiedä miksi. Onhan asia henkilökohtainen, mutta toisaalta niin on vaikkapa lapsen saaminenkin, eikä sitä kukaan peittelisi. Haluankin kirjoittaa siinä toiveessa, että kokemuksestani on jollekulle toiselle joskus tukea ja apua. Vapaaehtoisesti lapsettomat naiset joutuvat usein kohtaamaan monenlaisia ennakkoluuloja ja jopa paheksuntaa (lue esim. tämä), ja haluan osaltani vertaistuella auttaa omiani, naisia, jotka käyvät läpi samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin minä ja jotka ehkä haaveilevat sterilisaatiosta.
Minun on vaikea kuvailla kuinka onnellinen olen nyt, kun se on tehty ja kaikki sujui hyvin. Yli vuosikymmenen odotus on päättynyt ja minulla on olo, että nyt tulin valmiiksi; että nyt olen juuri sellainen kuin minun olisi aina kuulunut olla.
Kun lähdin hakeutumaan leikkausjonoon, olin valmistautunut taisteluun. Kuvittelin lääkärien yrittävän vastustaa minua ja että he suhtautuisivat minuun nihkeästi. Omalla kohdallani pelot osoittautuivat onneksi turhiksi. Ainoa koko prosessin aikana kohtaamani lievästi nihkeä ihminen oli ensimmäinen tapaamani lääkäri Sodankylässä, eikä hänkään kovin nihkeä ollut. Hän kirjoitti minulle lähetteen toisen lääkärin pakeille Rovaniemelle (vakiokuvio), joka puolestaan kertoi hymyillen, että koska olen täyttänyt 30 vuotta, minulla on oikeus päästä leikkaukseen. Nämä molemmat lääkärit olivat kutakuinkin minun ikäisiäni naisia.
Rovaniemen lääkäri kertoi kuitenkin myös leikkauksen riskeistä – kaikissa leikkauksissahan on omat riskinsä ja jopa hengenvaara mainittiin. Koska minua ei ollut koskaan leikattu eikä nukutettu, tämä pelästytti minut aika pahasti. Lopulta kuitenkin ilmoittauduin leikkausjonoon ja tässä sitä nyt ollaan, väsyneinä mutta onnellisina.
Itse leikkauspäivänä olin sairaalassa vain muutaman tunnin aamulla. Olimme mieheni kanssa olleet edellisen yön hotellissa Rovaniemen keskustassa, jotta aamulla oli helppo tulla sairaalaan puhtaana ja vatsa typötyhjänä.
Henkilökunta piti minusta todella hyvää huolta. En ehtinyt pelätä nukutusta tai leikkausta, sillä oloni oli jatkuvasti turvallinen ja koin, että jokainen minusta huolehtinut henkilö välitti minusta aidosti. Lääkärin kanssa käytiin vielä etukäteen pöydän ääressä läpi mitä operaatiossa tehdään ja kuinka tämä kaikki esimerkiksi vähentää jopa jotain syöpäriskiä (munasarjasyövän, muistaakseni?)
Leikkaussalissa hääri paljon ihmisiä ja jokainen tuli lempeästi hymyillen minulle itsensä esittelemään ja kertomaan oman roolinsa. Sitten ”hieman pyörähti päässä” kuten anestesialääkäri asian ilmaisi, ja kohta avasinkin silmäni heräämössä.
Hymyilin ja tunsin onnea. Noin tunnin ajan pyörittelin siinä rauhassa silmiäni, tunnustelin omaa oloa ja seurailin heräämön hyörintää, kunnes olin tarpeeksi vahva nousemaan istumaan avustettuna.
Sitten pääsin aamupalalle pyörätuolikyydillä ja sain samalla katsoa telkkaria. Aamupalaa natustaessani lääkäri tuli vielä luokseni kertomaan että leikkauksessa oli kaikki sujunut hyvin ja hän teki vielä lisää selkoa kaikesta. Hetken päästä sain omat vaatteet päälle ja ohjeet sekä lääkkeet kotiin, kunnes mies tulikin minua hakemaan.
Operaatiosta on kohta kolme vuorokautta, eikä kipuja tai muitakaan tuntemuksia enää juuri ole.
Sain lääkäriltä myös kirjallisen raportin koko prosessista. Jossain näkemässäni lapussa oli eritelty koko ruljanssi alusta saakka ja mieleeni jäi kun siellä luki, että potilas on jo nuorena tiennyt ettei halua lapsia, ja on ”pysynyt päätöksessään.”
Itse en kylläkään koe, että tämä olisi koskaan ollut minulle mikään päätös. Elämässäni ei ole ollut hetkeä, jolloin olisin päättänyt, että en halua lapsia. Se on ollut minulle selviö, yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Koen olevani onnellisessa asemassa kun minun ei ole koskaan tarvinnut punnita asiaa tai miettiä, että mitä jos alkaakin kaduttaa. Se olisi ihan hirveä asia punnittavaksi. On ollut helppoa, kun näin suuri asia on ollut kristallinkirkas ja ilmiselvä.
Olen hyvin kiitollinen minua hoitaneelle Lapin keskussairaalan henkilökunnalle. Laitoinkin palautetta suoraan sairaalaan ja toivon, että se tavoittaa jokaisen minua hoitaneen. Äärimmäisen kiitollinen olen myös perheelleni, joka ei ole koskaan painostanut minua lastenhankintaan, vaan on antanut minun luoda elämästäni itseni näköisen ❤
Tästä on niin hyvä jatkaa.
Saari avaruudessa 