Juuri kun olin arvellut kokeilla riippumatossa nukkumista ensi yönä, niin eiköhän sieltä jostakin Tuonelan tuolta puolen valuneet päälle parinkympin pakkaset. Koko päivän on pakkanen paukkunut nurkissa, edelleenkin on viisitoista astetta. Voisin kokeilla mattoon mennä korkeintaan kymmenessä asteessa, niin monta vällyä alla ja päällä, että varmasti on mukava.
Ja jos ei ole sittenkään mukava, niin onneksi koti lämpimine peteineen ja kehräävine kissoineen on vain muutaman askeleen päässä.
Valoisa aika pitenee nyt ilmeisesti melkein vartin päivässä. Se on ihan käsittämätön tahti. Ja vaikutuksen on huomannut jo. Keskipäivissä on nykyään täydellisen kooman sijaan ripaus toivoa.
Katselin toiveikkaana kuvia aiempien vuosien tammikuilta. Tammikuiden lopuilla on ollut oikeasti aurinkoista. Siis kirkkaita, valkoisia, pistäviä auringonsäteitä. Sellaista oikeaa valoa, joka ei ole enää pelkkää punaista hehkua horisontissa.
Iso jänis liikkuu meidän pihalla öisin ja laskee papanan sinne, toisen tänne.
Saari avaruudessa 