Uudesta vuosikymmenestä

Joskus ehkä vuosi sitten joku tuntematon kysyi minulta, aionko olla Lapissa lopun ikääni vai palaisinko joskus etelään.

En osannut vastata mitään. En ollut ajatellut asiaa. Itse asiassa melkein koko tänä aikana, kun päätös Lappiin muuttamisesta syntyi, muutto tapahtui ja vuodet Lapissa ovat kuluneet, en ole pysähtynyt oikeasti miettimään asioita sen pidemmäs. Olen elänyt päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan osaamatta hahmottaa tulevaisuutta tai esimerkiksi haaveitani kovinkaan kauas.

Vuosi 2019 oli tässä asiassa käänteentekevä. Aloin hahmottaa asioita ja uskaltaa katsoa ja tarkastella niitä. Samalla alkoi horisontista erottua jonkinlaista kuvaa siitä, mitä toivoisin vielä elämäni aikana tapahtuvan ja mihin suuntaan haluan asioita viedä.

Yksi syy miksi olen huono tekemään tulevaisuudensuunnitelmia on se, että minun on usein vaikea aivan täysin luottaa siihen, että tulevaisuutta ylipäänsä on. Aina kun maalailen mielessäni isoja linjoja tulevan elämän varalle, mieleni muistuttaa minua siitä, etten voi tietää olenko elossa enää edes ensi viikolla. Ja sitten suunnitelmien tekeminen alkaa tuntua turhalta – tuntuu helpommalta ja melkein järkevämmältäkin antaa vain elämän kuljettaa ja toimia tilanteen mukaan.

Olettaen nyt kuitenkin että olen elossa vielä ensi viikon jälkeenkin ja toivottavasti jopa alkaneen vuosikymmenen jälkeen, alkaa minulle hiljalleen tulla yhä selvemmäksi se, että koko loppuelämääni en Lapissa tule viettämään. Jos en muuta lopullisesti takaisin etelään jossain vaiheessa, niin ainakin joksikin aikaa. Vuosiksi, kymmeneksi vuodeksi, ehkä pidemmäksikin, kuka tietää. 

Kun muutin Lappiin vuonna 2014, tunsin olevani elämässäni jotenkin umpikujassa ja halusin löytää mielekkään suunnan. 

Sen toden totta myös löysin, ja elämäni on parantunut Lapissa valtavasti. Uskon löytäneeni täältä sellaista hyvää oloa ja sellaisen tavan elää, jota en olisi koskaan voinut etelässä löytää. Jos olisin jäänyt etelään, olisin jäänyt oravanpyörään, ja siinä elämäntavassa itseni löytäminen ei olisi tapahtunut. Olisin ottanut todennäköisesti yli-ison talolainan hankkiakseni aivan liian ison talon, tehnyt sitten valtavasti töitä talo- ja ehkä autovelankin takia ja niin edelleen. Kuten etelässä on tavallista tehdä. Se ei olisi ollut minulle oikea polku.

Lapissa olen oppinut kuinka pieni ja aika vaatimaton, edullinen ja hiljainenkin elämä voi olla avain onneen. Olen myös luonut voimakkaan yhteyden luontoon ja sellaiseen elämään, jossa kalenteri on tyhjä kuukaudesta toiseen. Elämään, joka tuo minulle rauhaa.

Minun täytyy silti käsi sydämellä todeta myös, että kun muutin, en huomannut ihan täysin mitä oli tapahtumassa. 

En uhrannut ajatustakaan sille mitä tapahtuisi vuoden, parin tai vaikka viiden vuoden sisällä. En huomannut ajatella myöskään sitä, millaisena elämä kotona jatkuu kun olen kaukana – esimerkiksi millaista ikävää siellä podetaan – tai sitä, jaksavatko vanhempani tehdä pitkiä matkoja tullakseen minua katsomaan. En nähnyt niin kauas. Elin niin siinä hetkessä, etten nähnyt kokonaisuutta millään muotoa. Kai jotenkin ajattelin kaiken olevan ikuista, ja että kun joskus palaisin, niin kaikki olisi ennallaan. En tiedä. En ajatellut mitään muuta kuin itse muuttoa.

Tavallaan se oli onni, koska jos olisin ajatellut tuota kaikkea, en olisi varmaankaan uskaltanut lähteä ollenkaan. Olisin jäänyt sinne oravanpyörään löytämättä koskaan omaa tapaani elää.  

Näin vuosien jälkeen huomaan kuitenkin yhä useammin ajattelevani myös sitä, mitä menetän, kun olen täällä kaukana perheestäni ja parhaasta ystävästäni. Kyläilyreissuja vääjäämättömästi seuraavat jäähyväiset tuovat nuo tunteet voimakkaimmin esiin ja kirvoittavat ajatuksia pitkäksi aikaa. 

Minussa on alkanut kasvaa ymmärrys siitä, ettei mikään ole ikuista. Olen kai tulossa vanhaksi.

Samalla juurieni kutsumus on hiljalleen voimistanut ääntään. Silloin tällöin huomaan haaveilevani jostain pienestä ja vaatimattomasta mökinreppanasta jossain Perniön, Särkisalon, Kiskon tai Suomusjärven perukoilla. Uskon, että vaatimaton elämä, jossa jättivelka ei kurista, on mahdollista myös etelässä, vaikka palkka ei suuren suuri olisikaan. Pitää vain nähdä se mahdollisuus ja tarttua siihen.

En onneksi ikinä lähtenyt Lappiin mitenkään katkerana tai vannoen, etten tulisi koskaan takaisin – lähdin vain etsimään suuntaa elämälle ilman sen suurempaa draamaa tai siltojenpolttelua. Mutta yhtäkkiä elämä asettuikin uomiinsa tänne – löytyi aviomies ja koti – ja paluuajatuksesta tulikin samalla monin verroin moniulotteisempaa.

Minun on kestänyt kauan aikaa prosessoida tätä kaikkea ja tunnistaa sekä ennen kaikkea hyväksyä nämä tunteet ja havainnot. 

Loppuvuonna 2019 uskalsin myöntää tämän kaiken ensin itselleni, ja myöhemmin lausua nämä asiat myös ääneen miehelleni – joka ei onneksi tyrmännyt niitä. Minun ei tarvitsisi palata etelään yksin, kun se päivä joskus koittaa.

Aika näyttää millaisella aikataululla mitään alkaa tapahtua, siihen vaikuttaa niin moni merkittävä seikka. Lähivuosina tuskin mitään tapahtuu, ellei elämä puutu peliin, mutta tällä vuosikymmenellä jotain saattaa tapahtuakin. 

Paluu tuntuu sydämessäni oikealta, päästä jonain päivänä takaisin juurilleni ja perheen lähelle. Kotikansani saloille, omien sukujeni metsiin, juuriluontooni.

Kuulen monen haaveilevan muutosta Lappiin ja tekevän päätöksiä sen mukaan, että he pääsisivät tänne. Ymmärrän sen unelman oikein hyvin ja toivon aina lämpimästi, että ihmiset uskaltautuvat etsimään elämälleen rohkeasti uutta suuntaa syrjäseuduilta ja oravanpyörän ulkopuolelta. Minulle se muutos on antanut sanoinkuvaamattoman paljon – se on ohjannut minut löytämään itseni ja jollakin tavalla se on antanut minulle jopa uuden, itseltäni näyttävän elämän. 

Samalla kuitenkin omassa sisimmässäni voimistuu jo kaipuu kotisalojen syliin.

Lappia ei kuitenkaan ole tarkoitus jättää, ei nyt eikä myöhemmin. Emme kumpikaan halua esimerkiksi luopua Lapin-kodistamme, jossa tänä päivänä onnellisina asumme ja joka on meille todella rakas, kuin lämmin syli luonnon ja hiljaisuuden keskellä. 

Eihän koskaan voi tietää sitäkään, että minne sitä haluaa asettua sitten jonain kauniina päivänä, kun itse alkaa olla vanha.

Ne ovat sitten jo seuraavien vuosikymmenten asioita.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: