Talviretki siskon luo Ahvenanmaalle

Sain jouluviikolla jälleen mahdollisuuden viettää päivän Kökarissa. Viimeksi olimme siellä mieheni kanssa kesällä, tällä kertaa miehen ollessa töissä matkustin saarelle kahdestaan siskoni kanssa. Kolmesta päivästä kaksi meni kokonaisuudessaan matkustamiseen, koska lautat Galtbystä suoraan Kökariin eivät kulkeneet, joten meidän piti matkustaa Turun ja Maarianhaminan kautta edestakaisin. Vaikka aikaa kuluikin matkantekoon, niin oli mukava nähdä talvista Ahvenanmaata ja viettää aikaa siskon kanssa.

Ensimmäisenä matkapäivänä ei meillä ollut juurikaan ylimääräistä aikaa pääsaarella, vaan ajelimme melko suoraan ruotsinlaivan satamasta Lumparlandiin, josta yhteysalus vei meidät Kökariin. Pienen ulkoilutuokion ehdimme kuitenkin tehdä kaupungin kupeessa Merikorttelissa, jossa oli ihania puisia venevajoja, merimieskirkko ja rakenteilla oleva vene.

Kökariin saavuimme vasta pimeällä. Oli hieno tunnelma seisoa yhteysaluksen kannella ja katsella pimeyteen, jossa vain muutamat valot tuikkivat ja laivan ja meren äänet pauhasivat. Seuraava päivä valkeni räntämyrskyisenä, mutta yhtäkkiä taivas alkoi sinertää ja saimmekin mitä hienoimman retkipäivän.

Lähdimme kiertämään Kökarin pääsaarella olevaa Oppsjön-järveä, josta saaren asukkaat saavat juomavetensä. Kävelimme kuitenkin pidemmän kaavan kierroksen ja ehdimmekin nähdä vaikka minkälaista maisemaa jo kauan ennen kuin itse järvi ilmestyi näköpiiriin.

Lunta ei ollut, mutta lätäköt olivat jäässä. Saarella oli hiljaista, ketään ei vaikuttanut olevan missään. Metsässä tosin vilahti muutama valkohäntäkauris ja merikotkia näkyi useaan otteeseen.

Olimme huomanneet kartalta merkinnän ’Stenkompass’ ja lähdimme etsimään sitä. Emme oikein tienneet mitä etsimme ja ehdimme jo innostua, että olisiko kiveen kaiverrettu hieno kompassi. Ihan niin hieno kohde ei kuitenkaan ollut kyseessä, vaan tosiasiassa kallioon oli kivistä rakennettu kompassin muotoinen kuvio, joka oli jo kaiken kukkuraksi kasvanut täyteen jäkälää ja sammalta. Ei kovin näyttävä kohde, mutta tulipa löydettyä. Kukahan sen on tehnyt?

Matka jatkui, ja pian Oppsjön jo velloi sinisenä pellon takana. Talviaurinko maalasi maiseman ihaniin väreihin.

Paikoin maisema näytti melkein kesältä. Vuokko-koira pisti maate siksi aikaa, kun me pysähdyimme karttaa lukemaan.

Oppsjönin rannalla iltapäivän aurinko oli parhaimmillaan. Tiirailimme vedestä harvinaisia vihreitä sammalpalloja, joita sisko tiesi täällä elävän, mutta tällä kertaa niitä ei ollut nähtävissä.

Päästyämme takaisin kämpille halusin minä käydä uimassa. Vaihdoin uimakamppeet päälle ja ajoimme pienen matkan Kökarin uimarannalle, joka olikin kutsuvan aurinkoinen pieni hiekkaranta.

Tuuli oli kylmä, ja ilman auringon näennäistä lämmittävää vaikutusta en varmaan olisi veteen iljennyt. Nyt kuitenkin uskalsin tehdä pienen kierroksen ja palata vieläpä takaisin kuvaamaan hienoja vesikasveja.

Uimarannan maisema ei olisi voinut olla idyllisempi ja ahvenanmaalaisempi.

Uintireissun jälkeen lähdimme vielä toiselle puolelle saarta katselemaan illan laskeutumista. Tuuli yltyi ja oli kylmä. Oli kuitenkin ihana nähdä taivaanrannassa kauniita sinisen ja purppuran pastellisävyjä sinisen meren yllä.

Seuraavana aamuna varhain alkoi jälleen matka kohti mannerta. Laivarannassa ehdin ottaa kuvia tähtitaivaasta. Suurin osa kuvista näytti normaalilta, mutta mukaan tuli myös merkillisiä aavekuvia – en tiedä, mitä niissä oikein ilmestui näkyviin.

Melkein myöhästyin laivasta näiden kuvien takia. Kipitin Gudingeniin juoksujalkaa ja kohta irtauduimmekin satamasta.

Sottungan jälkeen maailma oli valjennut hieman ja menin kannelle ottamaan kuvan.

Hieman ennen Lumparlandin satamaan saapumista Skiftet tuli meitä vastaan. Se tuntui kotoisalta, koska Skiftetin nimen muistan lapsuudesta. Kävimme usein kesäisin Kökarissa perheen kanssa.

Tällä kertaa meillä oli pääsaarella nelisen tuntia aikaa. Ajoimme paikalliseen kauppakeskukseen aamiaiselle – otin tietenkin ahvenanmaalaista pannukakkua kermavaahdolla ja vadelmahillolla.

Aamiaisen jälkeen ajoimme reippaan parinkymmenen kilometrin päähän katsomaan Kastelholman linnaa. Olin jo pitkään halunnut nähdä tämän linnan, josta jostain kumman syystä näin unta viime kesänä. Kävelimme linnan ympäri kaikessa rauhassa kauniissa talvisäässä. Kirjoitan retkestä oman juttunsa Retkipaikkaan myöhemmin.

Vastapäisellä laiturilla istui harmaahaikara. Muita ei paikalla sitten juuri ollutkaan, paitsi yksi iloisesti vilkuttanut koiranulkoiluttaja.

Ulkoilun jälkeen ajoimme keskustaan syömään lounasta ennen laivaan nousua. Sisko oli onneksi ottanut molemmille ruotsinlaivareissuille hytin, joten laivassa pääsimme hyttiin omaan rauhaan ja lepäämään. Matka oli vajaat viisi tuntia ja se kyllä taittui mukavasti hytin kera. Hiukan kävin myös kannella kuvaamassa auringonlaskua miettien, milloinkohan näkisin auringon seuraavan kerran.

Nyt olen jo kotona Lapissa ja kaamos päättyi meidän korkeudellamme virallisesti tänään. Ei auringon näkemiseen siis kovin kauaa voi enää olla – odotan innolla jo kevään ensimmäisiä kirkkaita säteitä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: