Retki lähteelle

Pääsin tällä viikolla viettämään hieman aikaa vanhempieni kanssa kotona Salossa. Muutamaan päivään mahtui monenlaista menoa ja onneksi myös yksi retki. Halusin nähdä ja samalla näyttää vanhemmilleni hienon paikan, jossa kävin itse ensimmäistä kertaa viime kesänä. Niinpä lähdimme matkaan siitä huolimatta, että taivaalta satoi vettä ja räntää.

Syrjäisellä parkkipaikalla ei tietenkään ollut ketään. Yllättäen alkanut lumisade oli muuttanut tien valkoiseksi, ja metsä näytti kuin se olisi tomusokeroitu. Jätimme auton parkkiin ja lähdimme kulkemaan tuoksuvan metsän halki.

Tasaisen osuuden jälkeen koitti jyrkkä ja korkea alamäki. Kosteassa metsässä oli utuisen kaunis tunnelma. Kuvasin korkeita kuusia ja koivuja. Ja vihdoinkin, vihdoinkin näin myös sitä vihreää sammalta, jota olen kaivannut koko talven!

Kun pitkä mäki oli laskeuduttu alas ja sukellettu vielä synkän kuusikon läpi, oltiin lähteen rannalla. Onneksi lähde oli sula, niin sen kirkasta vettä oli helppo ihailla.

Lähteen keskellä molski jokin iso kala. En tiedä oliko se yksin tai mikä kala se oli. Näin kirkkaassa lähteessä on varmaan ihana olla kala. Turvallisessa ja kirkasvetisessä vedessä metsän sylissä. Lähteen vesi ja jopa kasvitkin ovat kuin akvaariossa. Lähde on suojeltu niin tiukasti, että snorklata (tai uida) siinä ei saa, mutta rannalta onneksi saa otettua kuvia menemättä itse veteen.

Kiersimme lähteen ja kuvasin vastarannalla seisovat vanhempani sen rannalla. Kuvasta tuli minulle heti rakas, koska juureni näkyvät siinä. Haluan teettää taulun tästä.

Sade hiukan himmasi. Lähteen kiertämisen jälkeen lähdimme kuitenkin palailemaan takaisin autolle – jyrkkä ja pitkä mäki antoi tähän suuntaan kovaa vastusta. Onneksi metsä oli niin kaunis, että sai vähän väliä pysähtyä kuvaamaan ja samalla vähän vetämään henkeä.

Takaisin kotiin ajelimme Rekijoen kautta. Vettä oli nyt paljon enemmän kuin kesällä, ja koski kohisi hurjana.

Katselin autosta vihertäviä viljapeltoja, korkeita metsiä ja kauniita pihapiirejä. Siellä täällä oli myös hylätyn näköisiä pieniä ja isompiakin taloja, joiden pihat olivat villiintyneet. Niissä oli jotain hyvin kiehtovaa.

Valkohäntäkauris pomppasi auton edestä tien yli. Pienen matkan päässä metsästäjä oli pyssyn kanssa ja katsoi meitä. Näytti siltä, ettei se huomannut kaurista.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: