Unelmia metsästä

Koska olen aika saita, minun on onnistunut säästää vuosien varrella hiukan rahaa. Monen mielestä se olisi varmasti pieni summa, minulle se on iso summa. Joka vuosi on tuo summa hiukan kasvanut, ja olen istunut sen päällä kuin tatti, tiukkoja kuukausibudjetteja noudattaen ja pienimuotoista elämää eläen.

Olen kuitenkin miettinyt hiljalleen mieleni sopukoissa vuosien varrella, mitä sillä summalla tekisin. Tilillä sen arvo hiljalleen hiipuu.

Tämän vuoden aikana yksi vaihtoehto on alkanut tuntua selvästi paremmalta kuin muut.

Haluaisin ostaa rahalla metsää. Mutta en mitä tahansa metsää.

Eräänä päivänä löysin itseni naputtamasta äidille tekstiviestiä. Kenelle mamman ja papan metsät päätyivät?
Onneksi kävi ilmi, että ne ovat suvussa yhä. Minulla ei ole hajuakaan, millaisista metsistä siinä on kyse tai olisiko niistä siivu myynnissä, mutta se on vaihtoehto, johon aion perehtyä.

Minua kiinnostavat myös isäni kotimetsät Suomusjärven takamailla, Salitun suunnilla, jossa isäni on kasvanut saaressa nimeltä Saari, ja minkä vuoksi olikin ihana sattuma että minusta tuli avioliiton kautta Jonna Saari. Olisiko siellä jossain minun oma metsäni odottamassa?

Tieto siitä, että nämä vaihtoehdot olisivat vanhempieni juurimaita, nostaisi niiden tunnearvoa minulle huomattavasti.

Eräänä keväänä kävin kulkemassa Salitun metsissä vanhempieni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa. Oli kevättulvien aika, ja muistan metsästä aivan hurjan suuren lehtikuusen sekä mahtavan tunnelman.

Tuntuisi ihanalta omistaa pala juurimaita. Omistaa. Se olisi minun. Jokainen puu, jokainen varpu, jokainen kääpä, jokainen naavatuppo ja jokainen sammalmätäs olisi minun. Ei pankin, minun. Se olisi minun, vaikka maailmanloppu tulisi. Mielen turvapaikka ja ankkuri. Metsä, jonka minun ei tarvitsisi pelätä muuttuvan raiskioksi.

Iltaisin, kun menen nukkumaan, huomaan mielikuvitukseni lähtevän jo liikkeelle omaan pieneen metsääni. Näen itseni teltassa tai riippumatossa yöpymässä. Salossa elää susia ja karhuja. Olisi maailman hienointa nähdä hukka tai mesikämmen omalla maallaan. Se olisi varmaan kyllä koko elämäni hienoin hetki ja suurin kunnia mitä osaan kuvitella.

Seuraavassa hetkessä ennen nukahtamista katselen yön hämyssä hiipivää hukkaa minimökin lasin takaa omassa metsässäni.

Näihin haavekuviin on mukava nukahtaa.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: