Vieraita etelästä

Viikko sitten sain vanhempani vierailulle vielä viimeistä kertaa ennen oikeaa talvea. Lunta oli maassa vasta sen verran vähän, ettei se haitannut kulkemista, eikä pakkanenkaan ollut etenkään alkupäivinä liian kova. Seuraavaksi on minun vuoroni matkustaa etelään, ja sehän toteutuu joulukuussa peräti kahdesti! 

Viime perjantaina satoi vettä. Aloitimme päivän retken käymällä kahvilla Kittilän Somassa ja metsästämällä kaupoista sellaista lintujenruokinta-automaattia, joka ei olisi aivan järkyttävän sysiruma. Sellaista ei löytynyt, mutta löysin kauniin lyhdyn (vai mikä lintuhäkki tuo on?) johon päätin laittaa talipötköt linnuille. 
Heti illalla testasimmekin tätä eikä mennyt montaa minuuttia, ennen kuin kuukkelit hoksasivat mistä on kyse. Eilen niitä oli siinä aterioimassa jo kolme yhtä aikaa, ja myös harmaapäätikka on löytänyt tämän tarjoiluhäkin. Laitoin häkin pohjaan vielä oksan törröttämään, jotta lintujen on helppo istua siinä ja nokkia talia myös häkin alapuolelta.

Lintuhäkkiostosten jälkeen ajoimme Ylläkselle Luontokeskus Kellokkaan lounaalle. Vettä satoi ihan kunnolla, joten päätimme jättää päivän retkeilyt väliin. Ennen kotimatkaa tutustuimme kuitenkin Kellokkaan näyttelyihin. Siellä oli hirveästi tekstiä, ääntä, ihmisiä ja yksityiskohtia. Oli vaikea keskittyä. Kävelin näyttelyn aika nopeasti läpi ja siirryin pihalle vesisateeseen katsomaan, tulisiko kuukkeli, mutta ei se tullut.

Lauantaina sää oli parempi, ja ajelimme Pallasjärvelle. Löysimme rannan, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt.

Alla äidin ottama kuva minusta ja iskästä. Kuvia tulikin melko paljon otettua, sula suuri järvi kovassa tuulessa tuntureiden juurella oli todella uskomattoman hieno näky. Aallot loiskivat rantaan irtonaisia jään palasia, ja kauempana järvenselällä oli vaahtopäitä kuin merellä ainakin.

Pallasjärveltä ajelimme Kutunivaan kahville ja joutsenia katsomaan. Kahvit keitimme autossa, kahvila oli suljettu. Joutsenia oli kolme, mutta ne lähtivät lentoon kun pysähdyimme parkkipaikalle, ennen kuin ehdimme autosta edes ulos. Koskikarat sen sijaan eivät meistä välittäneet, vaan kisailivat vimmatusti komeita kaaria lennellen veden yllä.

Kutuniva on kuuluisa joutsenistaan, koska se pysyy sulana talven ympäri. Tuntuu, että Kutunivan joutsenet ovat joka talvi Ylen paikallisuutisissa, mutta voi olla että vain kuvittelen.

Kutunivasta siirryimme Keimiöniemeen kalapirteille. Minä ja äiti otimme yhteiskuvan ikkunaa vasten.

Lunta alkoi sataa ja tunnelma kalapirteillä oli – kuten aina – täysin pysähtynyt. Oli aavemaisen hiljaista, kun järven jääkin oli vielä niin heikkoa, ettei kukaan ajanut siellä kelkalla. Tutkimme mökkejä ja niihin ikiaikoja sitten tehtyjä kaiverruksia ja rakennusratkaisuja. Monen mökin katoilla kasvoi pieniä koivuja.

Kalapirttien jälkeen ajoimme vielä Muonioon syömään. Kielassa olikin hyvät eväät. Minä söin jättirapuja thaimaalaisittain ja vanhemmat ottivat lohikeittoa.

Kotona vietimme pitkän tovin nuotiolla. Illaksi oli luvattu revontulia, joten ulkoilua oli luvassa vielä kosolti. Keitimme nuotiolla nokipannukahvit ja istuimme siinä vielä kauan tulta kohimassa ja katsomassa.

Illalla revontulet tulivat. Jo alkuillasta oli näkynyt jotakin, mutta yhdentoista maissa taivas leimahti sellaisiin loimuihin, että en ole tainnut ikänäni nähdä. Iskä oli jo nukkumassa, mutta äidin kanssa katselimme valoja pitkän aikaa rannalla. Hurjimpana hetkenä taivaan valovyö kiihdytti hurjasti liikkeitään ja muuttui valkoiseksi ja pinkiksi. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun itse erotin paljaalla silmällä revontulista jotain muuta kuin vihreää.

Sunnuntaina palasimme Kellokkaalle paremman sään saattelemana, kuin mitä perjantaina oli. Kellokas oli kiinni, mutta sen pihassa oli muutama auto. Lähdimme kohti Varkaankurua ja ihmettelimme kamalaa ääntä, joka ympärillä kaikui. Se kuulosti siltä, kuin lumiaura olisi aivan vieressä ja ajaisi kohta päälle, mutta hetken ihmettelyn jälkeen totesimme äänen tulevan lumitykeistä.

No, kuruun laskeutuessamme ääni vaimeni.

Varkaankuru solisi vielä iloisen sulana. Kävelimme hetken matkaa kurun pohjaa ylävirtaan ja katselimme maisemia, korkeita kynttiläkuusia ja poron jälkiä.

Varkaankurun jälkeen kävimme kaupassa Äkäslompolossa, ja Äkäslompolon leirintäalueelle sai tyhjentää myös matkailuauton kemikaali-WC:n. Se oli riemuvoitto, sillä tällaisia vessantyhjennyspaikkoja on harvassa etenkin talvella, kun melkein kaikki leirintäalueet ovat kiinni.

Ajoimme Äkäsmyllylle.

Äkäsmyllyllä vesiputoukset kuohuivat iltapäivän auringon kirkkaissa säteissä. Muita ei ollut paikalla, joten ihmisääniä ei kuulunut.

Olisi siinä ollut laavu tulipaikkoineenkin, mutta päätimme mennä Scanille syömään Kittilässä, joten emme jääneet tähän tulistelemaan. Ihailimme vain maisemia ja otimme kuvia. Halusin ottaa iskästä ja äitistä yhteiskuvan puisella sillalla vesiputousten yläpuolella.

Scanilla olikin hyvät kebabit, kuten aina. Yritin olla jotenkin järkevä aikuinen ja otin kebabin sentään salaatilla, enkä ranskalaisilla, vaikka mieli olisi tehnyt. Sitten olikin aika kotiutua.

Illalla revontulet ilmestyivät taivaalle jälleen. Pakkanen kiri pinkeäksi, ja aamun koittaessa vanhemmat lähtivät kohti etelää. Se on aina kamalan haikea hetki, mutta nyt onneksi tiesin jo että olen menossa joulukuussa kotiin jopa kahdesti, myös jouluksi. Niinpä lähdön hetki tuntui helpommalta.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: